helmikuuta 16, 2008

viikko meni vauhdilla

Viiikko on mennyt nopeasti. Viime viikonloppuna käytiin pojkiksen mökillä. Oli tosi mukavaa, vaikka kökötettiin pääasiassa mökissä. Lueskeltiin lähinnä ja kateltiin telkkaria. Laitettiin hyvää ruokaa ja saunottiin. Lunta riitti ja kolalla oli hommia. Ja sitten kolatut alueet muuttu jääksi ja oli tosi liukasta.

Osastolla on kaikki mennyt arkisesti. Paitsi ystävänpäivä – apua. Ensin leikittiin tarhassa opittuja leikkejä, laiva on lastattu ja polttaa-lämpenee etsimisleikkiä. Niin yhteislauluja unohtamatta – sininen ja valkoinen raiku. Oon tehnyt pieniä muutoksia viikko-ohjelmaan. Sellaisia jotka ei oo vaan osaston yhteisiä vaan jonkun muun järjestämiä. Lisää liikuntaa – sauvakävelyä.

Kirjastossa en oo käynyt tällä viikolla ja lukeminen on muutenkin tuntunut tahmeelta. Aikaseksi olen saanut kuntosalikortin hankkiminen ja salilla muutaman kerran käyneenä on se osottautunut henkireijäksi. Tapaa ikäisiään ihmisiä ja saa liikkua. Ainakin mun nukuttu määrä on vähentynyt muutamalla tunnilla. Herääminen ei kyllä oo helpottunut mitenkään.

Poikkeuksellisesti jökötän osastolla näin perjantai iltana, koska kärsin sanktiota että en ilmoittanut lomaa kun vasta torstaina. Tänään kävin fysioterapiassa. Osasi hieroa tosi hyvin. Lisäksi kävin kosmetologilla ihonpuhdistuksessa ja oon nyt punanen kun rapu.

Huomenna lähden heti aamupalan jälkeen pojkiksen luo ja saadaan viikonloppu käyntiin, tosin lupasin käydä syssyn kanssa yhdellä, muuten ei mitään merkillistä tiedossa

Tulipa tulipa tylsä kirjotus, mutta näin tällä kertaa.

helmikuuta 05, 2008

Muutaman päivän tapahtumia

1.2.08

Lähdimme siis mökille. Oilin olevani tarkka isän tietokone systeemeistä, mutta käyttöjärjestelmä on jokin uusi ja kaikki muut vempeleet meni kiinni paitsi kone ja näyttö. Jäin siis kiikkiin koneen luvattomasta haltuunotosta.

Lunta satoi tänään kuin koiransäällä. Tiellä ohi kiitäessämme näkyi hyytyneitä autoja. Nyt istun sängylläni mökillä. Vanhimmat osat mökistämme ovat 1800-luvulta. Se on jotenkin tosi romanttista. Ajatella mitä kaikkea seinät on nähny ja kuullu. Tosin varmaankin mun on vaan helppo romantisoida oloja 1800-luvun maaseudulla. Kävin saunassa ja tietysti kun viinipää on tällainen, niin rikoin viinilasin pukuhuoneen lattialle. Iso aika meni jälkien siivoomiseen ja saunomisen ihanuus kärsi siitä. Huomenna uus yritys.

Täällä on hyvä olla. Keskellä kinosten ja pakkasen. Lämpimässä mökissä. Tulee mieleeni Lumentaju kirja, jossa päähenkilö tietää kaiken lumesta ja jäästä. Hän oli turtunut kylmyyteen lapsena Grönlannissa. Mietin sitä, kun kävin tupakalla ulkona. Miten paljon paleli.

Muuten kaikki hyvin univesumissani. Paljastin pikkasen suunnitelmiani syksyä varten isälle ja se oli milissään, vaikka ei saisikaan akateemista esikoista. Ehkä sekin on viimein tajunnut sairauteni ja ikäni ja älyni tuomat rajoitukset.

3.2.08

Vihdoinkin äitini kohtelee minua kuin tasaveroista aikuista. Ei hössöttämistä ja tuputtamista. Työ voitto. Ulkona oli lunta 20 cm. Oikein märkää sellaista ja vanhemmilla oli työtä saada se kaikki alas katolta. Iltaisin oli kuitenkin romanttista kävellä tuikku polkua pitkin saunaan. Lisäksi sitä tuli välillä vaakasuoraan, joten pysyttelimme mökissä lähes koko ajan. Mua se ei haitannut, koska olisn varustautunut pokkareilla ja oli mukavaa lukea lämpimässä mökissä myrskysäällä.

Isä osti aikoinaan, joku vuosi sitten, mulle tän kannettavan. Kriteereinä ilmoitin pieni ja kevyt. Nyt isä on kateellinen kun se itse raahaa laajakuvallista näyttöä mukanaan. Ei varmaan mee pikään ku se tulee perässä. Sen himo nousi kun näytin kesän Saksan matkan kuvat. no joo..

Jostain käsittämättömästä syystä vanhuksilla oli kova kiire lähteä mökiltä. Klo 12 istuimme jo autossa. Isällä on erikoinen suhde autoihin ja ajamiseen. Auton pitää olla simppeli. Sillä kun ajetaan vain A:sta B:hen. Lisäksi körötellään aina pikkuteitä jos se vaan on mahdollista. Ajettiin siis lahden motarin vierustaa pitkin kaikki kylät ja kaupungit. Pääsimme siis perille ajamatta metriäkään motaria. Uskomattomia pikku teitä se oli löytänyt ettei tartte mennä motarille, jota joka tienhaarassa tarjottiin. Ipod oli tarpeen.

Kotona otin makeat päikkärit. Nautiskellen siitä, että ei tartte tehdä sitä salaa. Nyt istuskelen taas laitoksen lattialla kirjoittamassa. Viikon alut on aina vaikeimpia. Viikonloppuna kun on päässyt haistelemaan vapauden tuulia, niin tänne tuleminen tuntuu erityisen kurjalta. Ja kun ei yhtään tiedä kauanko tätä on jäljellä. Laskujeni mukaan oon ollu täällä nyt kuukauden. Hoitojaksot liikkuu 2-3 kuukaudessa, mutta on täällä ihmisiä jotka on ollu jo vuoden. Siinä vaiheessa mä kyllä olisin lähteny kävelemään jo useampi kuukausi sitten. Kun olis jotku takeet, että tää auttaa, mutta kun täytyis vaan luottaa systeemiin. Se on vaikeaa. Kai tää on kuitenkin parempi ku olla HYKS:in osastolla.

Tänään tulee Miss Suomi. Laulaja vieraana on Jenni Vartiainen, jonka uus levy on musta ihan hyvä. Katson siis kisat varmaan vaan siksi, että nään sen esityksen. Täällä ihan vaihdetaan iltapala aikaa kisojen tähden.

Huomenna on tulossa ihan mukava päivä. Nään yhtä sairaalassa hakittua kaveria ja päivän ryhmäkään ei oo hassumpi. Ruokaryhmä. Tehdään varppeja.

5.2.08

Aamulla en herännyt. Hoitaja oli tuonut lääkkeetkin ja olin ne ottanut ilman minkäänlaista mielikuvaa asiasta. Nyt tekee koko ajan mieli peiton alle. Uni vaan ei tule, niin turhaa vaan jäpittää lakanoiden välissä. Lisäksi yksi syömistäni lääkkeistä aiheuttaa sen, että kuolaa valuu enemmän ku yleensä. Viimeyön kuolat on ennätys ja tyyny on niin märkä, että tuskin kuivuu iltaan mennessä. Tällainen likainen yksityiskohta.

Nukuin, kun multa tultiin kysymään oonko vielä menossa fysioterapiaan. Tottahan toki. Katsoin kartasta missä talo sijaitsee ja lähdin jahtiin löytämättä taloa. Viimeinen ja lähinnä oleva sitten tärppäsi. Oli tosi mukava terapeutti ja hiero niskoja todella hyvin. Ilmoittauduin tanssi kurssille ja harkitsen vielä liittymistä syömishäiriöisten tanssi kurssille. En kyllä kehtaa näissä mitoissa mennä, jos sinne menee vaan luurankoja. Terapeutti lupasi kysyä asiaa. Vaikutti tosi toimivalta kokonaisuudelta. Kerrankin jokin asia paremmin kun hyks:ssä. Tanssikurssikin kestää kesäkuuhun asti.

Tänään oli myös kuvaryhmä. Piirsin nukkuvan tytön taivaalle. Ajatus juoksee yhtä lujaa kun maalauksessa. Kuvaryhmä on mukava. Siellä jotenkin kaikki antaa vapaasti ajatusten tulla. Kun kuvat käydään läpi on suloista, miten täällä isännän paikkaa pitävä poika on piirtänyt kukkasia sateenkaaren alle ja toinen laatikkoauton, joka esittää limusiinia ja toisen vuoria, hän haluaisi lähteä matkalle limusiinin kyydissä.

Olisin halunnut lähteä nyt kaupunkiin lähettämään näitä tekstejä, katsomaan vähän asuntoja ja ihan käydä Motivuksessa kyselemässä miten niiden hommat pyörii. Olen päättänyt ostaa jumppakortin. Tää paisuminen ei saa enää jatkua. 2kg per viikko, vaikka en edes herkuttele mitään. Se on lääkkeistä johtuvaa, mutta niistä kun ei voi mitään ottaa pois. Olisipahan tekemistä päiville ja illalle. Jos ei käy sellaista tuuria kun mulle tällä viikolla, että on vuorossa astioiden kattaminen päivälliselle, mikä tarkoittaa sitä, ettei ehdi kunnolla kaupunkiin ja takas kattamaan niitä astioita. Niitä kun ei voi jakaa esim. nyt, koska on liian aikaista, vaikka kukaan ei käy keittiössä.

Menen tänään illalla pojkiksen luo. Eilen kierrettiin Töölöön lahti. Tänään on vuorossa ihan vaan makoilua sohvalla ja mun tietokoneen näpräystä. Laskuja maksettavana, blogin päivitys ja sellaisen pelin haluaisin koneelleni saada kun Mahjong (jos se nyt edes kirjoitetaan noin). Tänään aamun vaikeuksien jälkeen täällä on taas siedettävää olla. Odotan kuitenkin jo innolla iltaa


helmikuuta 01, 2008

Istun kotona isän työhuoneessa kirjoittamassa. Paikka on aina herättänyt mussa hirmusta arvostusta. Tiedekirjoja katosta lattiaan koko huone täynnä ja valtava työpöytä niiden keskellä. Tiedän ettei isä pidä mun hengailusta sen koneella, joten yritän saaada itseni valmiiksi ennen kiinni jäämistä.

Tänään olivat sairaanhoitajat valppaina ja jouduin kolme kertaa nousemaan ylös sängystä. Mielestäni se oli kohtuutonta, koska luin. En siis nukkunut. Ja jouduin käytävään röyhtäilevän miehen seuraan. Ei siinä mitään, kaikilla on oireemme, mutta välillä menee vähän yli. Pystyin jotenkuten keskittymään. Kirja kertoo kapitalismin kahleista ja siitä miten mainokset syövät kaiken tyhjän tilan.

Lähdemme mökille tänään. Odotan vesikielellä punavinkku lasillistani saunan kera. Olis romanttista jos sataisi vielä yhtä paljon lunta kun nyt. Törmäsin tuiskeessa bussipysäkillä serkkuuni. Mukava ylläri, ei oltu nähty luvattoman pitkään aikaan. Miksi serkkuihin on niin vaikeaa pitää yhteyttä vaikka he asuvat samassa kaupungissa?

Huomaan tirkisteleväni ihmisiä

30.1.08
Huomaan tirkisteleväni ihmisiä. Osastollamme on mies, joka nielee ilmaa ja röyhtäilee sen ulos. Hän isutuu keinutuolissa aina. Aina. Nainen rasvaa käsiään aina kun tapaan hänet. Poika viereisessä huoneessa laulaa yksinään. Kaikki kerääntyvät kasomaan Dr.Philliä ja salattuja elämiä. Se osastollamme.Istun kolmatta kertaa kolmen päivän aikana mbarissa juomassa lattea. Läppärissä on se mukavuus että ei koskaan istu yksin vaan on selvästi tekemässä jotain. Sama kun ihmiset vuoraavat naamansa Metrolehdillä aamuruuhkassa. Vältytään muiden katseilta tai siitä ikävyydest' ett' joku katselisi sinua.Pyykkikoneemme suoriutui kiltisti puolentoista viikon pyykeistäni yhdellä nielauksella. Lisäksi tänään oli oireiden hallinta kurssi ja luin Lumen tajun loppuun. Oikeastaan tämän pävän reissun tarkkoitus oli hakea uusia pokkareita. Aion uskaltautua vanhempieni kanssa mökille viikonlopuksi keskelle kinoksia. Nyt kun pytyn lukemaan, hyödynnän sitä. Isäkin lukee, äiti keskitttyy kokkaamiseen. Ruoka sairaalan ulkopuolella maistuu mahdottoman hyvälle. Lisäksi saan viikottaisen punaviini annokseni. Ajattelin nauttia sen nyt saunan lämmössä. Minussa on ainakin kaksi erikoisuutta. Juon aina jotain saunan kuumuudessa enkä ole ikinä oppinut seisomaan suihkussa. Sillon kun oli vielä oma rauha, join usein aamukahvin suihkussa.Lisäksi huonoihintapoihin liittyy se, että unohdan aina vasta blogiani kommentoille ihmisisille. Anteeksipyynnöt siitä. Yritän parantaa tapani.Tämä on varmaan eka pitkiin aikoihin, kun en halua kommentoida sairauttan. Olen lopen kyllästynyt sairastamaani. Ja huomaan että olen alkanut pitää rutiineista. Kuten täällä istumisesta säännöllisesti, nukkumaan menosta samaan aikaan, joka on osottautunut kello 20:si. Inhoan kun osastolla syödään muuhun aikaan kun sovittuun. Vaikka se on vaan 15min, harmittaa se silti. Jos asuisin yksin kehittyisi mulle varmaan vahvat tavat. Isäni aina sanoo, että vanhetessa rutiinit muuttuvat aina tärkeimmiksi, olenkohan siis vanhenemasa.Tekstiä olisi varmaan tullut enemmänkin, mutta pakko lähteä taas sairaalan unettavaan ympäristöön, missä pyykkipino odottaa viikkaamista.

tammikuuta 29, 2008

Tee sillon kuin pystyt

Eilen oli super päivä. Maalasin ton ornamentin, mikä oli suoritus sinäänsä kuukausiin väreihin kun olin koskematta. Kirjoitin blogin ja luin vielä joku 50 sivua kirjaa. Super päivä. Tänään on huonompi päivä. Mua herätelleet ihmiset on kuullu kunniansa. Toisaalta oon tänäänkin pystytnyt lukemaan kirjaa. Olen aivan uppoutunut tarinaan, Lumen taju. Kerrankin joku vie mukanaan. Ja kirja on 600 sivuinen, joten ehdin vielä nauttia.

Nyt isutn mbaarissa. Näiden taulujen maalaajan haluaisin tavata. Uskomattoman hienoja. Muutenkin tekee hyvää käydä joka päivä ihmisten ilmoille, jotta ei menetä toivoaan tähän elämään. Elämää on sairaalan ulkopuolella. Kyllä mä vielä ponnistan. Aikomuksena on hakea ens yhteishaussa. Kaikki hokee, että kestää kuntoutua ja että en ehkä kuntoudu sille samalle tasolle kun ennen sairautta, mutta mä en halua uskoa sitä. Uskon päin vasoin. Olin niin monta vuotta huonossa kunnossa ennen varsinaista sairastumista, sairaalaan menoa. Uskon, että musta tulee parempi kun ennen sairautta. Terapeuttini viime vuodelta jaksoi hokea sitä, että musta vielä tulee mitä haluan ja opinnot tulee sujumaan. Niitä sanoja muistellen.

28.1.08

Elämänvoima. Se on kietoutuneena kaikkiin meihin. Sairastuessa voima vain katoaa. Nyt on vain pakkouskoa että se löytyy uudestaan. Tänään on hyvä päivä ja tuntee itsensä toimintakykyiseksi. Pitäisi uskaltaa tarttua kirjaan tai pensseliin. Tuntuu kuin sairautta ei olisi. Huomenna asia voi olla täysin toisin päin. Tai vaikka jo illalla. Pitäisi käyttää tätä hetkeä ja tätä mahdollisuutta käyttää elämänvoimaa kun se on nousseena pintaan. Toisaalta ei saisi taas vaatia itseltään liikaa. Kuormittaa itseään ja huomenna ei taas jaksa mitään. Onhan tämäkin jo tietty suoritus, päivittää blogia. Niin kun niitä suorituksia nyt täyttyy taas laskea.

Meidän toimintaterapeutti on kuin ruumiillistuma siitä mitä itse haluaisin nyt olla. Raikas, nätti, kihloissa tai naimisissa ja raskaana. Koulutus takana. Varma työpaikka. Vaikka en tosta varmasta työpaikasta ole niin varma haluaisinko edes sellaista. Isän jälkiä voisi kävellä. Ja nauttia siitä vapaudesta ja aina vain parempaan pyrkimisestä minkä freelancer työ antaa.

Kävin äsken kanttiinissa. On surullista nähdä siellä ihmisiä joita oli samalla osastolla itsensä kanssa. Sairaus täysin vieneenä. Toisaalta se tuo kierolla tavalla uhmaa, että minähän en kroonistu ja pääsen tästä vielä takaisin normaaliin maailmaan. Elän nyt vain tällaista kupla vaihetta, josta joskus voin tehdä näyttelyn tai jotain muuta. Vain välivaihe. Ja ehkä tarvitsen siihen tätä kuntoutus osastoa, pakko myöntää. Parempia päiviä on ollut jo enemmän kun hyks:n neljän kuukauden reissulla.

Voimaa antaa näin hyvänä ja varsinkin huonona päivänä miesystävä. Vaikka mun vaikeaa päivää on vaikea kääntää paremmaksi päiväksi, mutta lähellä olo edes helpottaa oloa. Viime viikonloppu oli tosi mukava, vaikka mulla ei ollut mikään super päivä. Sitä pitää vain oppia olemaan sairauden kanssa. välillä on kausia, jolloin sairaus on päällä ja välillä se lepää. Nyt olis kyllä jo aika sen mennä lepoon.

Joka tapauksessa jaksan tällä hetkellä tsempata meidän suhteen takia. Haluaisin normaalin parisuhteen. Sitä kun ei oikein ole vielä meille suotu. Sairastamiseen on mennyt jo niin kauan aikaa. Snellussa oli opettaja joka mentoroi mua ja tiesi tilanteeni. Hän tapasi mut sairasloma aikana ja sanat olivat vähissä. Olin tehnyt hienot työt ja palaute oli vain positiivista. Lopulta hän sanoi: ”Muista aina, että elämä kantaa. Siihen voi luottaa” Sitä sopii hokea nyt.

tammikuuta 24, 2008

23.1.08

23.1.08

Tänään olen päättänyt olla koko päivän sisällä, jos nyt en saa jotain erityis pistosta. Aamulla oli oireidenhallinta kurssi ja aiheena stressi. Oli ihan hyvä. Nukuin kunnon päikkärit – neljä tuntia. Kunnon sikeää unta. Heräsin vasta äskettäin syömään. Aamulla oli punnitus ja paino oli noussut taas 1,5 kg. On uskomatonta miten se vaan nousee, vaikka en herkutttele mitään. Lääkärin tapaamisella ei oikein tullut juuta eikä jaata siihen miten lääkeet vaikuttaa painoon.

Olen polttanut 4 röökiä ja 2 niistä on mennyt luihin ja ytimiin. Nyt vaan jäpitän tässä sängyllä. Mitähän kaikki ne tekee joilla ei ole kannettavaa? Täällä ei ole oikeestaan mitään tekemistä. Tv:n katselua. Ja se onkin koko ajan päällä. Tosi aktivoivaa. Piano löytyy jos osaa soittaa. Onhan se ymmärrettävää, ettei koko aikaa voi olla tekemistä tai ohjattua sellaista, mutta olis edes lehtiä mitä selata.

Tänään puhuttiin siitä miten parantumisen ”pakko” tuo stressiä. Kaikilla on hirveet odotukset puhumattakaan omista odotuksista. Odotukset on niin jotenkin murskaavia. Ne ei anna aikaa. Eikä paljoa arvoa epäonnistumiselle. Hyvä että ehtii itse tunnustaa ja tunnistaa että on sairas, kun niin moni toivoo sun jo parantuneen. Ja ehtoja tulee. Mietteitä siitä miten meidänkin suhde muuttuu jos en ala paranemaan. Itse mietin miten oma elämä tulee menemään jos en ala paranemaan. Ala paranmaan, jo on termi. Sen jo tunnen ja tiedostan, että elämä ei tule menemään niin kuin ns. tavallisesti menee. Rutiinit tulee olemaan poikkeuksellisen tärkeitä. Se saanko koulutuksen tai jaksanko käydä töissä, on isoja tulevaisuuden pelkoja. Ja ne tuo stressiä. Lähes lamaannuttaa.

Itse jotenkin ajattelen, että tää on vaan mun elämä. Välillä tosi vaikeita päivä välillä helpompia. Toivoisin saada elää oman näköisen elämän. Ja toivon, ettei esim sairaus estä sitä. Onnellisuutta tällainen sairaala elämä ei tuo. Jos pääsis vaan jaloilleen ja rakentamaan omaa elämää.Toivoisin vaan saavani oman pesän jostain. Ja joskus tulevaisuudessa lapsia.

tammikuuta 20, 2008

BDI 31

Mä haluaisin oikeesti että tää kokoo paska menis ohi. .Tuntuu ettei itse voi vaikuttaa mitenkään. Mennään vaan osastolta toiselle. Ja paha olo vaan jatkuu. Ihan kun istuis junassa ja katselis vaan maisemia vailla pääämäärää. Tällä nykyisellä osastolla ei ole edes omaa lääkäriä. Tuntuu jo liian pahalta. Mikään mitä ytitetääm ti tunnu auttavan. Jaksaminen on koetuksella.

Heräsin tänään 13 ja en löytänyt muuta syytä nousta ylös kun aamu tupakka joka nousee nuppiin ja tuo hyväää oloa

tammikuuta 18, 2008

17.1.2007

Pitkästä aikaa päivittelen blogiani. Aikani on vierähtänyt osastolla, melkein 4 kuukautta taas. Ja suoraan toiselle osastolle. Kuntoututtavalle sellaiselle.Kammoksun jo pelkkää sanaa kuntouttava ja nyt olen sen sydämmessa - kuntouttavalla osastolla. Paikka on todellinen laitos. Paljon jo täysin kroonistuneita potilaita ja tässä sydämessä ei puhuta. Kaikki ovat hiljaa. Kukaan ei puhu tosilleen.Eniten rasittavat hoitajat, jotka tuntuvat pitävän hoidettavat mahdollisimman kaukana itsestään

Istun kahvilassa kirjoittamassa. Pöytääni istuu joukko oman ikäsiä ihmisiä. He ovat täynnä elämän janoa. Mistä minäkin sen löytäisin. Lääkärin papereissa lukee, että tartten pitkää kuntoutusta. Toisaalta en jaksa kuunnella näidenkään juttuja. Ehkä haluan lukemaan viestintää. Oliskohan se mahdollista. Nää ihmiset ilmeisesti lukee.

Vaihdoin paikkaa kun en saanut niiden nettiä toimimaan. Aika surkee viestinnän opiskelija… Täällä taas ei ole nettiä. Saa lähettäminen jäädä huomiselle. Perjantaille. Olis kiva tehä jotain kivaa, mutta kuntoutukseen ei kuulu perjantai kivat. Lauantaina saan nauttia hetken normaalista elämästä, kun pääsen pojkiksen luokse yöksi.

Varmaan vaan harva tajuaa normaalin merkityksen. Tavata kavereita, laittaa ruokaa, käydä niillä tylsillä luennoilla jne. Itse taistelen arki puuhien ympärillä. Ymmärtämättä päästää irti ja elää sitä elämää jota on tarjolla. Pysyisin ensin hereillä koko päivän. Omahoitaja keskustelut ovat täysin vieraita täällä.

Kun katselee väkijoukkoa, tuntuu että kaikilla on suuta ja he ovat vain läpiku lku matkalla ja loput näkemässä kavereita. Pakko päästä normaalien omani ikäisten seuraan, jotta tää yksinäisyys helpottaa ja illat saa jotain merkitystä. Ja päivät myös.

Haluaisin oppia sarjakuvien piirtämistä. Kertoa sanomaa pelkästään mustalla tussilla. Tuntuu vaan että kaikki ideat ovat käytetty ja mä vaan kopion. Hahmon luominen on vaikein osa. Tuntuu, että kaikki ideat on jo käytetty. Tahdon tehdä jotian luovaa.Toisaalta teen sitä koko ajan, kirjoittamalla. Käsialani on muuttunut niin pieneksi, että en edes itse saa siitä selvää. Kiitos taas sairauden. Tai lääkityksenTai siltä se ainakin tuntuu. Haluaisin, että muut voisivat kävellä kengissäni ja jakaa palan elämääni päiväni..

Sairastaessa arvot menevät päälaelleen ja muotoutuvat. Terveys nousee kliseisesti kärkeen. Oma arvopohjani on vielä kovin kiinni siitä mihin olen kotoa oppinut ja työ on kärkipäässä. Niin kuin oma isänikin vielä sairauden jatkuneena näin pitkään jaksaa toitottaa, että pääsisin jaloilleni tekemään töitä. Haluaisin päästää irti arvoista jotka pakottavat mut ajattelemaan omaa itseisarvoani työn kautta. Olosta jolloin olen nolla, kun en tuota mitään tai ole muuten vaan hyödyksi tälle yhteiskunnalle. Yritän mutta en vaan tahdo pystyä. Olen aivan puolikuntoinen ja silti selaan mahdollisia koulupaikkoja. Edelliset kun eivät ole oikein onnistuneita.

Mun täytyy vaan hyväksyä, että oma elämä menee vähän eri tavalla kun monen muun. Pitää löytää se oma reitti ja unohtaa ajan kuluminen. Vaikka siinä on töitä, koska haluaisin jo syksyksi kouluun.

syyskuuta 02, 2007

Ahdistukseen monet keinot - ei aina niin terveet

Nukkuminen, bentsot ja viiltely. Ne pyörittävät nyt elämääni. Sairasta mieltäni harmittaa, että louvutin kaikki telrävät aseeni pois viime viikolla. Tänään nille olisi ollut käyttöä. Niin sairasta lukea se itse kirjoitetttuna. Mutta se nyt vaan on todellisuutta. Rauhottavat helpotti onneksi pahimman vimman etsiä mitä vaan terävää. Huomennna saan taistella, että en käy kaupungilla väärillä ostoksilla.

Viikonloppu meni vauhdilla. Mukaan mahtui ahdistusvapaita hetikiä kiitos rauhottavien. Yritän ajatella, että ne ovat oikeita tunteita eivätkä vain napeilla aiheutettuja vääristyneitä hetkiä, jotaka eivät ole todellisuutta. Kiersisimme Luukin Kaitalammen. Se on aina yhtä mukavaa. Lisäksi perus sadepäivä meininkiä. Leffaa ja saunomista.

Nyt oon taksin kuntoutuskodissa ja viikko on taas edessä. Siitä tulee noin mun aikatuluun mukaan aika hektinen. Mukavaa että aika menee nopeasti. Mulla on nälkä. Maksan 190 euroa ruuasta tänne, mutta kaapista ei löydy mitään iltapalaksi. Se ärsyttää. Taidan kuitenkin käysä soveltamassa jotakin.

elokuuta 31, 2007

kyllästynyt ahdistukseen

http://www.malux.edu.helsinki.fi/malu/kirjasto/kokeel/havaits/seepra.gif

Eräs sairaalassa tapaamani kaveri vaan tokaisi muutama viikko sitten, että hän vain kyllästyi ahdistukseen ja päätti lopettaa sen. Hän kylläkin pääsi unelmiensa kouluun ja sillä saattoi olla osuutta asiaan, mutta miten se voi joltakulta käydä vain yhden päätöksen avulla. Itse kävin tänään kahden lääkärin kanssa keskustelua bentsojen syömisestä ja he vakuuttelivat niiden tarpeellisuudesta riippuvuudesta huolimatta. Tuntuu kuin siirtäisin ongelmaa jokaisella pillerillä kauemmaksi ja pakoilisin todellisuutta. Toisaalta sain taas uuden haavan omakätisesti ranteeseeni toissapäivänä. Näytän kohta seepralta.

Osastolle lähete olisi kirjoitettu jo tänään jos olisin siihen suostunut. Haluan kuitenkin katsoa vielä muutaman viikon tai kuukauden kuinka pärjään. Masennus on ilmeisesti taas vallannut mieleni. Se pirulainen joka tappaa naurun. Voi kuinka kaipaankaan kunnon nauramista - niin että vedet valuu silmissä, mahaan sattaau ja ei meinaa saada henkeä. Voisin maksaa koko kuukauden yli jäämät kuntoutusrahat siitä hyvästä. Se ei saajalle olisi kovinkaan paljoa, mutta olisi sen arvoista.

Kuten kerroin olen muutanut. Onneksi sain netin käyttöön. Se helpottaa ja on jotain tekemistä. Muuten olen kuin heitetty johonkin vieraaeen paikkaan jota en tunne. En osaa toimia tässä huoneessa. Niin monta kuukautta on vierähätänyt juurettomana, että kaikki omat tavaranikin tuntuvat vierailta. En osaa toimia täällä ja toisaalta en haluakkaan. Haluan vain regresiivisesti vetäytyä peiton alle pakoon pahaa maailmaa. Sain tänään siunauksen nukkumiselleni, mikä tuntui enemmän kuin hyvältä. Lääkäri oli sitä mieltä että vain tarvitsen 14 tuntia vuorokaudessa unta ja sillä selvä. Yleensä kuulee vaan kauhisteluita ja sitä miten pitäisi olla aktiivisempi ja tehdä omia juttuja. Kuitenkin sentään käyn joka päivä jossain, enkä ainoastaan köki sängyssä. Siitä plussat kotiin.

Syömiset tökkii. Jokainen ateria on ahdistava ja pakotettava alas. En kuitenkaan enää haluaisi siihen samaan ajatusten myllerrykseen ja omaan maailmaan minkä paastoaminen kaikessa kauneudessaan tekee.

Nyt on kuitenkin tulossa viikonloppu ja aijon viettää sen kultani kanssa. Illaksi on tiedossa ilotulitusten katsomista ja muuten vaan leppoisaa hengailua. Toivottavasti olisi mahdollisimman monta ahdistumatonta hetkeä päivissä ja pystyisin nauttimaan yhdessä olosta. Olemaan läsnä ja jopa nauramaan muutamat naurut.

elokuuta 22, 2007

Pitkästä aikaa



Sairaalassa vierähti sitten 6kk. Onneksi se on nyt mennyttä aikaa ja toivon, ettei koskaan tarvitse enää mennä takaisin. Nyt keskityn vaan kuntoutumaan. Koko sana saa saa näpyt pintaan enkä oikein pääse sinuiksi sen kanssa. Vieläkin tulee mieleen vaan jotain pitkään kestävää ikävää. Silti tavallaan alistuin tilanteen edessä ja asun nyt kuntoutuskodissa. Ja suostun kaikkeen kuntouttavaan toimintaan, jota tarjotaan. Vaikka tuntuu, että aikaa kuluu hukkaan ja oikeasti kuuluisi olla jo koulussa (vaikka en siihen oikeasti kykenekään vielä).

Aikaa on mennyt kesää vietellessä ja vähän matkustellessa.

Nyt mielessä pyörii lähinnä uhkaus joutua pois hoitopaikasta. Sain kuulla kunniani siitä, että painoni on tippunut pari kiloa ja siitä että se on tarkoituksella pudotettua. Ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella, kun sen kerran kun puhuu suoraan siitä, että ei haluaisi lopettaa painon pudottamista, saa häätö uhan. Kuitenkin kaikki tekevät sitä ainoastaan sanomatta sitä suoraan. Het joutuu hoitokokoukseen lääkärin kanssa pohtimaan jatketaanko hoitoa.

Muuten elämä on aika säästöliekillä. Lito lääkitys on vienyt pois kaikki hyvän ja pahan tunnot ja olen täysin tasainen. Tuntuu että musta on tehty yhteiskuntakelpoinen tunteiden kustannuksella. Paljon aikaa menee nukkumiseen, mutta yritän kuitenkin joka päivä käydä jossain ja nähdä ihmisiä. Tänään oli askarteluterapia ja näin kaveria. Oltiin kahvilla ennätykselliset 1,5 h, mikä on mulle hyvin olla paikallaan. Lisäksi ilmotauduin työväenopistolle valokuvauskurssille. Toivottavasti kurssi on mukava ja jaksan sitoutua siellä käymiseen.

Tänään suunnitelmissa on netissä pyörimistä, nyt kun sain tän yhteyden viimeinkin! Ja telkkarin väijymistä.

huhtikuuta 14, 2007

Tätä minusta ei olisi kukaan koskaan uskonut

Kello on aamulla 8:11. Olen jo syönyt aamupalan. Oikeasti. Vetaissut lääkkeet. Ja huipennus... En herännyt kellon soittoon. Ehkäpä pienen päivärytmityksen on antanut toi osastolla oleskelu, jossa ei edes viikonloppuisin ylösnousemisessa ole armoa. Toisaalta nukuin 12 tuntia, ilman unilääkkeitä.

Olen yrittänyt hieman vilkastutttaa sosiaalista elämääni ja ottanut taas yhteyttä kavereihin. Eilen olin nääntyä kun juttelin neljän ihmisen kanssa hetken. No, jokaisen tapaan tässä viikon kuluessa, mikä on kivaa, mutta pelottaa miten siitä voi väsyä niin paljon.

Peini pesäni alkaa tuntua omaltani. Olisi mukavaa saada a) pahvilaatikoita takaisin lainasta ja b) tilalle tuoli, jonka päälystämisen olen jo suunnitellut.

Keskittymiskyky kaikkea kognitiivista kohtaan, jossa pitää pysyä paikallaan on nollassa. Kävin äsken rämpläämässä verhoja paikalleen, mutta onneksi tajusin siitä lähtevän äänen ehkä häiritsevän jotakuta ja lopetin kesken.

Tulipa kummallinen mieliteko. Haluaisin nähdä Ronja ryövärin tytär - elokuvan. Voisin käydä kirjastossa katsomassa josko sielä vaikka olisi. Se on varmaan mahottomuus, mutta kirjasto on 200 m päässä..

lähden keittämään aamukahvit ja lukemaan eilisen hesarin.

huhtikuuta 05, 2007

Todellakin venyi vuosi kahdeksi

olen vileetänyt aikaa sairaalassa niin kauan, että minut lasketaan jo pitkäaikais potilaaksi ja laskun nousevat huomattavastai. Paljon on lääkkeitä kokeiltu ja josa auttaa osa ei. Kävelen sieniä pikin ja jalkani ovat mustelmilla. Ihnhoan sairaalaa. Toivoisin jo pääseväni pois. Aina vain kaksi viikkoa vänyy kahdeksi viikoksi ja nyt on jo reippaasti yli 100 päivää takana.

Toisaalta nyt jos viimeistään tietää, etktkä ovat tosi ystäviä. JAksavat pitää yhteyttä ehdoitta ja kuunnella mongerrustani lääketokkutassa. Joo.. Paremempia päivä odotellessa. Niitä toivottavasti tulee, koska tälläiainen elämä ei ole arvokasta.

Päivittäminen loppuu tähän. Kirjottaminen näyttää olevan täynnä virhaitä, joita en pysty korjaamaan. Oli itsessään jo tekemistä päästä koko. nettiin. Puhumattakaan näistä sivuista.


Kaiklle toivotan kuitenkin aurinkoista kevättä ja hännät pystyyn!!!

joulukuuta 02, 2006

Viikko venyi taas vuodeksi ja aika vaan tikittää eteenpäin



Masentuneen aamu

Päivitykset on jääneet väliin vähäksi aikaa... Liikaa on taas mahtunut kolmeen viikkoon...

Viikko päiväosastolla venyi kolmeen ja näköjään taas vuoteen.

Odottelen paikkaa osastolle. Koulu keskeytyi taas tältäkin vuodelta. Töihin piti ilmoittaa, että olen taas pitkällä sairaslomalla. Niin ja kouluun en ole vielä edes uskaltanut ilmoittaa... Varmaan käsitätte, että harmittaa hieman. Tuntuu kun elämä olisi pysähtynyt taas paikoilleen. Pitää elää tuntu kerrallaan. Kokoaninen päivä tuntuu liian pitkältä. Ja koko elämä tuntuu liian pitkältä.

Miten tässä taas kävi näin?

Siihen jos osaisi vastata niin varmasti pääsisi eteenpäin.

Mieli. Seharmaanryppyisenlihaskimpunsisälläolevajokin. Se elää omaa elämäänsä. Ottaa vallan ja pyörittää kehoa tekemään asioita, jotka tuhoavat itse elämää. Se kaipaa verta ja luita. Tuntuu, että sillä on jtokin tarve tuhota keho ja siirtyä jonnekkin eteenpäin. Vai onkohan se kuitenkin vaikka sielu. Vai onko se psyyke. Vai onko se sairaus. Vai onko se jokin pahavoima, joka on päättänyt kiduttaa juuri minua? Mikä helvetti se oikein on, joka ajaa ihmisen toimimaan täysin järjen vastaisesti... Sivuuttaen sen ja ottaen kaiken vallan..

Kaikki ovat niin huolissaan. Harva osaa kuitenkin vain suhtautua. Ihan vaan olla niin kuin ennenkin. Sitä kaipaan. Ei mitään erikoiskohtelua ja hyssyttelyä ja kokoaikaista surutyötä. Totta hemmetissä sitä surettaa, mutta en minä voi auttaa muiden surua, kun en selviä edes omastani. En kestä kun muut itkevät tai haluavat KOKOAJAN jutella siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Miten mukavaa olisi jos olisin kunnossa. Hei! Niinpä!

Yritän vain elää tunti kerrallaan. Tässä ja nyt kestää sen ahdistuksen. Yrittää löytää kauneutta.
Edes maailman väreistä. Ne lohduttavat. Värit. Omituista. Maalaan ja maalaan ja piirrän. Lähes taukoamatta. Lapparissa, kotona ja ihan missä vaan on siihen mahdollisuus.

Aika vain kuluu. Päivillä ja kellolla ei ole merkitystä. En voi tai saa olla hetkeäkään yksin. Ja sitä vain haluaisin. Muuttaa mökille metsän keskelle ja olla yksin nin kauan kuin vain mahdollista. En vain voi olla yksin, koska pelkään. Pelkään itseäni ja sitä jotain josta en tiedä mitä se on...

marraskuuta 10, 2006

GRRR...

Taas päiväosasto viikko edessä. Ihan syvältä. Siellä oleminen tuntuu jo niin täysin rutinoituneelta. Menettänyt jotenkin merkityksensä. Suostuin vain yhden viikon jaksoon. Oon viettänyt siellä aivan liikaa aikaa siihen nähden, paljonko oon mennyt eteenpäin. Turhauttavaa, että ihmiset käy siellä viettämässä muutaman viikon ja lähtee jätten peräänsä nallekortteja:" Kiitos! Nämä olivat elämäni parhaat kaksi viiikkoa. Te pelastitte minut!". Mitä tähän vois enää sanoa?

Ja uus psykiatri ei ole 100 varmasti edes lukenut papereita. Se plärää ja lukee niitä samaan aikaan kun mun pitäis jutella sille. Tulee hieman tyhmä olo. Ja tänään kun sanoin, että J on sitä mieltä, että mun pitäis mennä osastolle, eikä päiväosastosta ole tarpeeksi apua, niin vastaus oli, että oliko osasto jaksosta sitten enemmän apua? No, mä en ole ollut osastolla. Miksi et? No kun ei sitä ole koskaan otettu kunnolla vaihtoehtona esiin... Tuntuuko hieman tollolta jutella ihmiselle, jolla ei ole mitään käsitystä missä mennään. Sit se vaan istuu hiljaa ja tulee viiden minsan taukoja. Voi *******!

Onneks on vielä viikonloppu aikaa sauhuta tätä vihaa jonnekkin muualle... Tulossa siis tosi kiva viikko! Ja sen lisäksi pitäisi saada tutkielma valmiiksi...

marraskuuta 08, 2006

Huh-huh...


http://koti.mbnet.fi/soukkio/juodaan.jpg

Olipa kerran elämä


Pikään aikaan ihan paras hankinta! Muistatteko lapsuudesta Olipa kerran elämä-sarjan? Ostin kaikki 26 jaksoa sisältävän dvd-setin! Mä muistan kaikkien hahmojen nimet vieläkin. Ai mikä ahaa-elämys (: Tänään on vuorossa lapsen kasvua... ihan hedelmöittymisestä asti.

Karkasin koulusta jo ekan tunnin jälkeen. Huomenna aion nukkua ja tehdä tutkielmaa, samoin kun perjantaina. Nyt ei vaan jaksa kakkea. Täytyy valita, että pääsee kurssit kuitenkin läpi..

S kävi kylässä ja soitti pianoa. Olipa ihana kuunnella. Itsekkin innostu soittelemaan. Hermo vaan menee niin äkkiä, kun ei sormet enää taivu kunnolla. Ihanaa kuitenkin saada edes selkärangasta joitain tuttuja kappaleita ja saada pianosta ääntä. Työnalle jää Beethovenin Kuutamo. Se olisi juuri sopivan "helppo" ja hirmu kaunis kappale.

marraskuuta 07, 2006

The time of Ashes

Tänään oli psyko. Vaa´an karttaminen ei enää onnistunut. Ihmeen kauan se onnistuikin. Kokonaisen kuukauden. Joka tapauksessa kerran olisi voinut jättää väliin. Nyt vaan ärsyttää jutella omista asioistaan. Ei jaksa tsempata ja töksäyttelee totuuksia. Sinällään hyvä, tietysti, mutta lievää ristiriitaa esim kuukauden takaiseen tilanteeseen... Harmittaa, että se luottamus jonka on ansainnut, saatta karista aika nopeesti. Ei pitäis ikinä liiotella, että menee hyvin, jos menee vaan ihan ok tai siinnä rajoilla. Joka tapauksessa jo nyt jännittää perjantain lekuri.. Ihan vieras tyyppi ja vaikeet asiat.

Koulussa pitäis a)jaksaa ollaa koko päivät b) tehdä tutkielmaa. Kumpikin tuntuu raskaalta. Onneks maalaaminen on ihan hirmu kivaa. Muutenkin ryhmä alkaa olla jo aika yhtenäinen ja kaikki on mukana. Kiva mennä aina kouluun, kun alkaa jo tuntemaan vähän ihmisiä. Ja rutiinit on aina samat. Jotenkin tosi turvallista. Voikun ois vaan enemmän voimia...

marraskuuta 06, 2006

Myrkkysienen päällä lepäämässä


Väsyttää ja kurkku on kipee. Lähin koulusta aikasemmin ja nukkunu koko päivän. Ahdistaa ja oon koko päivän toivonu, että psyko ois ollu jo tänään.

Ulkona on räntää. Syksyllä vielä odotin just tätä päivää. Kuoro olisi alkanut tänään. Koko muu poppoo on laulanut jo pitkään. Kävin kuuntelemassa niiden konsertin ja tuntu hienolta, että olis päässyt mukaan. Nyt ei tunnu voimat riittävän... Kaikki taas jotenkin hajoo käsiin. Takaraivossa vaan soi ehdotus saikusta. En millään haluaisi, mutta ei oo realistista, että jaksan näin edes jouluun asti. Vaikka kuinka tsemppaisi...

Sitä ei jaksa enää olla edes vihanen itselleen. Ei pysty pitämään häntää pystyssä. Jotenkin hyväksyny vaan koko tilanteen ja oman voimattomuuden.

marraskuuta 04, 2006

Failing to grieve leads to a loss of passion in the whole of life

http://arthist.cla.umn.edu/aict/images/18_20/SPL/512/075.jpg

Jokainen pysähtynyt hetki vetää sisäänpäin. Ajatukset karkaavat ja itseään on vaikea saada liikkeelle. Hymy täytyy pakottaa. Tuntuu kuin sen meikkaisi päälleen tietäen, että se tekee hyvää.

Tänään söin pizzan. Ja tikkarin. Ja mansikka pusun. Olen varmasti jonkinlaisessa sokerirasvapöhnässä. Ensimmäinen lämminateria viikkoon... Jihuu... Jotkut kuulemma pääsevät paastoamalla johonkin kauniiseen voimantunteeseen ja leijumiseen. Miksi minä en sitä saa? Se on vain arkipäivää joka yht´äkkiä on taas tässä. Ei sitä tarvitse yrittää. Huomaa vain taas olleensa pitkään syömättä. Krooniselle syömishäiriölle on kauniimpikin nimi - pitkittynyt syömishäiriö.

Koin äsken seikkailun. Tom Cruise pelasti tyttöystävänsä Die Hard kolmosessa. Täysin mitäänsanomaton, ihan viihdyttävä leffa. Mukavaa olla hetki ajattelematta.

Luulin hikoilevani tänään töissä ja kuitenkin sain lahjaksi kipeän kurkun. En tainnut oikeasti hikoilla, vaan lääkkeet sisälläni. Huomenna en välitä kuumuudesta ja pidän lämpimästi päällä. Ei tässä nyt jaksa sairastua.

Sureminen olisi mukavaa. Niin paljosta voisi surra. Se on kuulemma edellytys paranemiseen. Mutta miten surraan? Olisi ikävä surra yksin. Se ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta. Pelottavalta. Miten surra, kun ei osaa antautua luottamukseen? Varmastikkaan edes itseään kohtaan. Kuitenkin haluaisin surra. Oikein kunnolla ja pitkään. Onkohan se sitä pohjan kautta ylös kiipeämistä... Sitäkö tällä kaikella haetaankin... Kuulostaa liian helpolta ratkaisulta...

marraskuuta 03, 2006

Pomppii kuin pallo


http://www.ibiblio.org/wm/paint/auth/kandinsky/kandinsky.comp-7.jpg

Päivä on mennyt taidetta ja musiikkia selaillessa. Kadinsky vei palan sydämmestäni. Niin kaunista. Taito säveltää maalatessa. Taito jota kadehdin. Koulussa väriopissa pyrimme värien musikaalisuuteen. Kadinsky on ymmärtänyt mitä se on. Toivottavasti minäkin vielä jokin päivä.

Käykää piristämässä päiväänne ja kuunnelkaa Grismusiquen mahtavaa mahtavaa tunteellista ja minimalistista musiikkia. Se pelastaa päivänne!

Tänään ei ole juurikaan sanottavaa. Pää on täynnä ajatuksia. Täytyisi syödä, siivota, lukea ja käydä viikonloppu töissä. Tutkimusta pitäisi saada sivutolkulla eteenpäin.

Kuitenkin rakastan elämääni, vaikka en voi nyt hyvin. En tiedä ratkaisuita tai ainakin vaihtoehdot pelottavat. Kaipaan tukea, jota en tunnu nyt saavan mistään. En sitä tukea jota tarvitsisin. Rohkaisua ja hellää huolehtimista. Ehdotonta rakkautta. Kaikessa on nyt ehtoja. Läheiseni asettavat ehtoja olemiselleni, joita en kykene täyttämään.

Tämä elämä siis... Pomppii kuin superpallo. Välillä aivan hallitsemattomasti ja riemua kun sen hallitsee. Nyt ei taas pompi ihan oikeaan suuntaan. Kaikki on periaatteessa ihan hallinnassa. Rutiinit ja velvollisuudet hoituu, mutta sisäset demonit kummittelee. Taas täytyisi olla niin pirun tehokas. Ei voi hellittää ja päästää irti. Vituttaa, kun ei hallitse pomppuja. Tietää mitä tarvitsee. Tahto ajaa eteenpäin. Halut taas väärään suuntaan. Onneksi ne kuitenkin osaa erottaa toisistaan. Se on ehkä jo iso askel.

Koulussa on kiireistä ja pitäisi lukea urakalla. To Do-listoja on kolme. Ne ovat eri pituisia, mutta vaikuttavia. Sitä vaatii itseltään niin paljon. Toisaalta se on juuri se, mikä auttaa vaikean yli. Jos ei olisi tavotteita ja vain pysähtyisi paikalleen, sitä vähitellen kuolisi sisältäpäin. Toisaalta taas hukuttaa itseään tekemiseen. Se helpottaa elämän janoa. Antaa merkityksen. Kun nukahtaa illalla tuntien vieneensä pientä palaa maailmasta eteenpäin, omasta mielestään oikeaan suuntaan, voi toivoa näkevänsä kauniita unia.

Olen viime viikkoina tajunnut mitä avoimmuus on. Se vaatii rohkeutta. Hyväksymisen siitä, että kaikki eivät sinusta pidä. Kuitenkin se on ainut mikä vie eteenpäin. Kertoa itsestään asioiden oikeilla nimillä. Jos peittelee ja peittelee, antaa itsestään vain palasen. Elää vain palasta elämästään. Silloin ei voi kuin syyttää itseään, jos ei tunne elävänsä täysillä ja tyydyttävästi. Tulen mustana tai valkoisena, mutta en harmaana. Itsellenikään. Varsinkaan.

lokakuuta 19, 2006

"Terveyttä ei voi erottaa vapaudesta" - R.Steiner

Koulua on mennyt jo puolitoista kuukautta. Tänään on ensimmäinen päivä, kun päätin aamulla antaa luvan itselleni nukkua univelkojani pois luennolle lähtemisen sijasta. Väsymys oli ehkä kuitenkin vasta toiseksi tärkein syy. Huomenna on palautuspäivät tutkielmalle, joka on osottautunut vaikeaksi. Päätin siis käyttää tämän päivän kokonaisuudessaan siihen... Erona viime syksyyn on se, että aamulla tein päätöksen tietoisesti. Olisin voinut nousta ylös. Vuosi sitten se ei olisi ollut mahdollista. Iso ero on myös se, että kello on 10:30 ja olen ollut jo tunnin hereillä vapaaehtoisesti (: ja ainut asisia mikä todella harmittaa on se, että maito on loppu ja en ole siis vielä saanut aamukahvia. Pieni harmi. Energiani on vapautunut oleelliseen. Siihen kaikkeen mitä haluan tehdä. Siihen kaikkeen mitä tahdon tehdä.

Tasapainottelu terveyden ja sairauden välillä on valintoja. Niitä ei opi tekemään ilman, että joku opettaa millaiset valinnat saavat sinut voimaan hyvin. Sairauden pakottamista ulos sielusta ja ruumiista. Joka päivä, jolloin valinnat onnistuvat ja toimintakyky säilyy, voin sirotella vaakaan muutaman hiekan murun lisää terveyden puolelle. Jokainen luovutettu valinta lisää hiekkaa sairauden puolelle. Se on taistelua tasapainon kanssa. En ole varma tyhjentyykö sairauden kuppi koskaan. Jokainen ajatus, tunne ja kokemus jonka tietoisesti läpikäy muuttaa ihmistä. Se muuttaa minua. Tasapainoittelu jatkuu varmasti hyvin pitkälle elämään. Toivon kuitenkin, että jonakin päivänä hiekka valuu sairauden kulhosta pois ja keventää taistelua. En kuitenkaan luota siihen, toivon vain..

Painovoima tiputtaa esineen, jos päästät sen irti metrin korkeudelta. Se iskeytyy maahan. Toiset esineet rikkoutuvat törmäyksen voimasta ja toiset vain pomppivat eteenpäin. Kivestä kuuluu vain pamaus ja se rikkoo maan pinnan. Painovoima vaikuttaa ihmiseen. Se vetää puoleensa ja saa olon tuntumaan raskaalta, jos ei ole voimia kannatella kehoaan oikein. Painovoimasta on tullut ystäväni. Se kertoo aina kun olen väsynyt. Ruumiini tuntuu raskaalta ja niskat painuvat kuperaksi. Silloin tiedän, että sairauden kuppiin on valumassa hiekkaa. Ryhdistän selkäni ja päätän voittaa painovoiman. Syön ja lepään. Riittävästi. Ulkoilen ja täytän itseni raittiiilla ilmalla. En aio murskautua painovoimasta.

lokakuuta 07, 2006

Syksy on saapunut, vihdoinkin!

Pimeys ja kylmyys on alkanut hiipiä esiin. Vaikka kesä on tuntunut kuivuuden ja lämmön takia luonnottomalta, tuntuu luonto nyt palaavan normaaliin rytmiin. Linnut muuttavat etelään ja ruska on kauneimmillaan. Ilma on viileää ja kosteaa. Nautin syksystä.

Kuitenkin on pelottavaa huomata miten oma keho alkaa mennä horrokseen. Se on niin herkkä huomaamaan syksyn ja kylmän tulon. Pimeys ajaa nukkumaan aina vain aikaisemmin ja väsymys ei tunnu lähtevän pois. Nyt täytyy tsempata. Vielä on lokakuuta jäljellä. Koulumme professori sanoi eilen, että lokakuuta kuuluisi oikeastaan nimittää värikuuksi. Viellä saamme nauttia hetken syksystä. Sitten tulee marraskuu, joka sanana tarkoittaa kuolemaa. Se täytyy vain jaksaa, vaikka se taitaa ihmiselle olla vuoden raskain kuukausi. Onneksi tämän muutoksen huomaa myös muissa. Kaikki tuntuvat koulussa vaipuvan tiettyyn horrokseen. En siis ole yksin, enkä välttämättä vaipumassa taas masennukseen. Luonto vain hoitaa tehtäviään.

Syksyn tulo on omalla kohdallani merkinnyt paluuta arkeen. Se merkitsee kiirettä. Kuitenkin vielä positiivisesta sellaista. Nautin joka hetkestä jonka saan kuunnella, kokea, tehdä ja nauttia. Sieluni on ruumista vahvempi. Ruumiini väsymys ei tapa nautintoa ja pystyn hallitsemaan sen. Pitkän masennuksen jälkeen maailma näyttää edellen niin kauniilta. Syvää kiitollisuutta jaksaa tuntea jokaisesta nautinnon hetkestä jonka saa päivien aikana kokea. Nautinnon aiheet ovat myös lisääntyneet. Nautin kun saan lähteä töihin. Nousta aamulla kouluun. Jaksaa kuunnella luennoilla vaikka ruumista väsyttää. Nauttia lukemisesta, taiteesta ja nyt myös musiikista.

Vielä vuosi sitten kaikki tuntui niin lopulliselta. Oli vaikeaa uskoa muiden sanoja parantumisesta ja masennuksesta. Kaikki oli muuttunut niin vakinaiseksi, että oma sielu ja persoonallisuus olivat kivettyneet isoksi mustaksi möykyksi joka vain huudollaan piinasi kehon sisällä. Ei pystynyt toimimaan vaikka elämän jano oli suuri. Haluan kuitenkin uskoa, että tälläisen lamaantumisen kokemisella oli jokin tarkoitus. Hain apua ja sain sitä. Jouduin luottamaan muihin ja antamaan vastuuta pois. Se on eheyttänyt. En ole vielä kokonainen. Paljon energiaa menee sisäiseen sotaan ja jokapäiväiseen taisteluun mörköjä vastaan. Se taistelu on vain käytävä loppuun ja olen jopa oppinut tietyllä tavalla nauttimaan siitä.

Koulukavereita katsellessa tuntuu välillä siltä, että monelle tekisi hyvää vaipua täyteen horrokseen ja joutua taistelemaan sieltä ylös. Monen möröt jahtaavat ja vievät energiaa. Ne eivät kuitenkaan koskaan ole vallannet koko ihmistä ja taistelu niitä vastaan ei tavallan ole alkanut. Ne jahtaavat saaden ihmiset väsyneiksi ja rutinoituneiksi. Elämää täynnä traditioita, jotka pitävät pystyssä heikkoja seiniä. Itselleni masennus sai aikaan heräämisen. Elämästä nauttimisen. Arjen arvostamisen. En pidä enää mitään itsestään selvänä vaan tietyllä terveellä tavalla olen nöyrtynyt elämän edessä ja jaksan kunnioittaa sitä. Uskon, että tämä voima auttaa minua parantumaan SH:tä. Tieto siitä miten asiat voivat olla, jos niistä ei pidä väkisin kiinni. Siitä mitä paha olo tosiaan voi olla.

Kiire tuo mukanaan valintoja. Joutuu punitsemaan tekemiään asioita. Ihmissuhteita, velvollisuuksia ja tahtoa. Mitä todella tahdon tehdä. Ei ainoastaan mitä haluan tehdä. Tahto antaa energiaa. Se on sisäinen motivaatio, joka unohtaa kiireen ja auttaa keskittymään. Se on kuin energiapallo. Ei tietenkään voi antaa sen pomppia ihan omia teitään vaan sitä polkua pitkin johon on päättänyt panostaa. Oma polkuni alkaa löytymään ja siksi olenkin harkinnut vaihtaa blogini tekstin, Pienestä tallaajasta joka etsii paikkaansa maailmassa, joksikin muuksi. Ehkä en kuitenkaan vielä uskalla. En kuitenkaan taida olla vielä siihen valmis. Nautinto ja suunta ovat olleet elämässäni ehkä vasta liian vähän aikaa. Pohja on vielä liian hatara ja saattaa rikkoutua taistelussa. Myöhemmin sitten...

Tänään nautin vapaapäivästä. Niitä on ehkä liian vähän tänä syksynä. Nautin ehkä liikaa energiastani. Lupaan olla varovainen ja kunnioittaa itseäni. Tahtoni on jo ruumistani edellä maratonillani maaliin, enkä aio sitä hävitä.

syyskuuta 21, 2006

Ihmisyyteen kasvaminen

Tänään olen ajatellut ihmisyyteen kasvamista. Mitä se oikeastaan on ja miksi se on niin vaikeaa?

IHMISYYTEEN KASVAMINEN

Aikamme postmoderni sekamelska ajaa ihmistä etsimään onneaan sateenkaaren päästä. Tietomme maailmasta on eriytynyttä ja sirpaleista. Kokonaisuuteen ei tahdo kenelläkään riittää aika. Kunnianhimo ja menestys työuralla luovat helpon putken elämälle. Kuin sateenkaaren, jonka päällä voi leijailla ja toivoa kaiken uurastuksen ja uhrausten jälkeen tippuvansa aarrekirstuun. Mitä sieltä sitten löytyy? Oikein ahkera uraputkelainen varmasti uskoo kirstusta löytyvän paljon rahaa. Mahdollisuuden makeaan materiaan. Yhteiskunnan hyväksynnän materiallisena menestyksenä. Ympäriltä ihailua ja vanhempien ylpeyttä ”onnistumisesta”.

Juuri maalaamani kuva on tarkoituksella hieman naiivi ja ylilyöty. Valitettavasti vain kovin moni länsimaisessa kulttuurissa sydämensä syvyyksissä tuntuu uskovan onnen löytyvän materialistisesta yltäkylläisyydestä, jonka voi saavuttaa taloudellisen voiton maksimoivien yritysten palvonnalla. He tuntuvat miettivän kovin vähän ihmisyyttä, inhimillisyyttä, rakkautta ja todellista sydämen viisautta. Hömpötystä. Eihän sillä rikastu… Tämän kyynisen kuvan olen henkilökohtaisesti kokenut opiskellessani taloutta ennen Snellman-korkeakoulua.

Mutta mikä ajaa ihmiset tällaiseen tilaan? Sydämettömyyteen itseään ja ympäristöään kohtaan. Toimimaan kuin koneet jotakin suurta helpotusta odottaen. Moni entisistä koulutovereistani myöntää avoimesti vihaavansa koulussa käymistä. He eivät näe siinä juurikaan järkeä, mutta kun ei oikein muutakaan ole keksinyt. Kuitenkin tuntuu tärkeältä valmistua mahdollisimman nuorena, mahdollisimman hyvillä papereilla, jotta tulevaisuus on turvattu. He myöntävät olevansa onnettomia, mutta ovat voimattomia oman tiensä edessä.

Suomalainen koulusysteemi on omiaan kasvattamaan kuuliaisia kansalaisia. Tunteita ei liioin korosteta opetuksessa ja vain ahkerista tiedollisista suorituksista palkitaan. Lasten ja nuorten lahjakkaita puolia pyritään löytämään ja tukemaan, mutta niiden jäädessä ns. kovien tiedeaineiden ulkopuolelle ei nuori todellisuudessa voi saada kovinkaan paljoa tukea. Opetussuunnitelmissa ei ole aikaa ja tilaa todelliselle henkiselle kasvulle, koska tiedollista puolta kunnioitetaan kaiken yli.

Korkeakoulutasolle päästäessä opetus muokkautuu pitkälti yritysten tarpeiden mukaan. Mutta missä on ihmisten tarpeet? Eivätkö yritykset ole juuri ihmisiä varten? Valitettavasti yritykset ovat jo aikoja sitten oppineet luomaan meille tarpeita, joita emme edes tienneet olevan olemassa. Ne vääristävät ihmisyyden ja luovat naisista nukkeja, miehistä supersankareita. Jo lapset ihastuvat koko ajan aikaisemmassa vaiheessa täysin luonnottomiin ihmisen mallisiin nukkeihin, jotka eivät tunne todellisia tunteita vaan ovat koko ajan tosi cool.

Lapsuuden kehitysvaihe luo perustan tunteiden kokemiselle. Rauhallinen ympäristö turvallisine aikuisen malleineen luo parhaimmillaan lapselle tilan kasvaa omaksi itsekseen. Kyvyn kieltäytyä itsestään vastemielisiltä asioilta ja tekemiseltä. Lapsesta kasvaa puhdas, itse ajatteleva yksilö. Lapselle kuuluu tarjota mahdollisuus kasvattaa minäänsä juuri itselleen oikeaan suuntaan. Valitettavasti nykymaailman hektinen ja tekninen ympäristö tuntuu turruttavan lasten todellisia sisäsyntyisiä tarpeita ja vaikeuttamaan niiden tunnistamista. Lapsen puhtaat tunnekokemukset ja samaistuminen ympäristöönsä kiepsahtaa helposti lasta vastaan ja lävistää hänet. Ärsykkeet, joita lapsen ympäristö tulvii, ovat käsittämättömän voimakkaita ja sumentavat jopa minunkin pääni katsellessani esimerkiksi vain hetken nykyaikaisia lastenohjelmia. Jokainen lapselle suunnattu televisio-ohjelman mainostauko pursuaa huutavia ja vilkkuvia leluja, joilla on tarkoitus leikkiä tietyllä tavalla. Lapsen omalle luovuudelle ja tunteiden etsimiselle ei jää tilaa. Ne syötetään hänelle valmiina. Lisäksi elintason voimakas kasvu viimeisten vuosikymmenien aikana tuntuu passivoineen lapset myös fyysisesti. Fyysinen rasitus koetaan rasituksena, eikä mielikuvituksen perässä lähdetä mielellään ulos leikkimään ja esimerkiksi majoja rakentamaan. Lasten maailma tuntuu köyhtyvän vuosi vuodelta.

Suurimman ongelman näen lasten kasvamisessa nykymaailmassa juuri sen lävistävyydessä. Omaksi itsekseen kasvamiselle ei löydy tilaa, mikäli aikuiset ympärillä eivät varsinaisesti ja tietoisesti raivaa tätä tilaa lapselle. Lapsille tarjottavat roolimallit ovat ratkaisevassa asemassa. Vahvoja aikuisia, jotka näyttävät omalla toiminnallaan, että yhteiskunnassamme vallitseva hektinen valtaväestö materian tavoitteluineen ei ole ainut malli elämiselle. Rohkeutta toteuttaa itseään, vaikka se tarkoittaisikin tietyllä tavalla valtavirrasta pois hyppäämistä ja sitä myötä jopa herättää pelon tunnetta. Kuitenkin turvallinen eläytyminen vahvaan aikuiseen aikaansaa empaattisuuden kyvyn, jonka uskon olevan välttämätön taito myös itsensä rakastamisessa. Jotta voi kasvaa itsekseen, täytyy omata kyky rakastaa ja arvostaa itseään, jotta voi toteuttaa itseään. Voi tuntea itsensä vapaana yksilönä. Jos empaattisuus ja tärkeä tunteiden kokemisen herkistyminen jää väliin, on vaarana tulla imaistuksi mukaan vauhdikkaaseen uraputkeen, jonka yhteiskunta niin mielellään tarjoaa.

Mitä myöhemmälle kehitysvaiheelle ympäröivän sekamelskan ja kilpailuhenkisyyden tajuaminen venyy, sitä vaikeampaa on hypätä hyrrästä pois ja alkaa toteuttaa itseään. Koskaan se ei ole liian myöhäistä. Varsinkin reilu kaksikymmentä vuotiaan naisen alkuna tunnen helpotusta rauhallisuudesta ja ajasta jonka minulle on tarjoutunut. Ajasta. Sitä en ole muista aikaisemmissa kouluistani vielä kokeneeni. Aikaa kasvaa. Aikaa tuntea. Aikaa kokea. Etsikkovaihe on kaunista aikaa. Maailman tuntemista ja sen peilaamista itseensä. Missä tunnen oloni eheäksi? Missä ja miten tunnen maailman rakkauden itseeni ja poispäin? Mikä on minun tapani antaa maailmalle sisimpäni ja toteuttaa itsessäni olevan energian? Hyvyyden ilmapiiri antaa mahdollisuuden ehdottoman rakkauden kokemiselle. Kiitollisuuden olemassaolosta ja sen mahdollisuuksista. Kiirehtimättä toteuttamaan ja ymmärtäen sen kaiken olevan tässä ja nyt.

Ihmisyyteen kasvaminen on elinikäinen prosessi. Sillä ei varsinaisesti ole alkua tai loppua. Se vain jatkuu. Ihmisen herääminen itseensä ja rohkeus pysähtyä sekä nöyrtyä tunteensa edessä ovat avaimia ihmiseksi kasvamisessa. Nöyryys rakkauden edessä. Kyky luopua. Jopa rakkaimmastaan tämän parhaaksi. Itsensä parhaaksi.

Ihmisyys on jotain suurta. Itse en kykene sitä sanoiksi pukemaan. Se on tunne, jonka uskon jokaisessa meissä asuvan. Se on hieman erilainen jokaisessa ja kietoutuu vahvasti minuuteen. Ihmisyys on rakkautta sen kaikissa puhtaissa muodoissaan. Ihmisyyteen kasvaminen on oman polkunsa vilpitöntä seuraamista. Vapautta. Oman sisimpänsä kunnioittamista ja sen tahdon edessä nöyrtymistä. Tunteiden kuuntelemista kaikkialta – sisältä ja ulkopuoleltamme. Se on toisen ihmisen vilpitöntä rakastamista. Ihmisyyden tunteen voi kuitenkin tukehduttaa. En usko, että sitä voi koskaan kokonaan tappaa, mutta kovan kuoren sen päälle voi kivettää. Ihmisyyteen kasvun voi antaa itsellensä tai siitä voi kasvaa pois tavoitellessaan aarretta sateenkaaren päästä. Se on polku, joka täytyy tietoisesti valita. Rohkeutta antaa tila myös läheistensä kasvuun. Se on rohkeutta päästää irti.


---------------

Niin.. Flunssa alkaa päästää irti ja huomenna lähdetään mökille luonnon keskelle rentoutumaan. Kävin ostamassa tänään mielettömän ihanan taltta sarjan ja mökillä tulee puu löytämään uusia muotoja. Oli hassua kun J osti kuumemittarin ja lampun. Minä talttoja ja teroittimen. Mietittiin kassalla, että vaihetaanko ostoksia kun tuntui roolit jotenkin menneen sekaisin. (:

syyskuuta 19, 2006

Voihan flunssa

Yritin pyristellä päättäväisenä vastaan, mutta syysflunssa iski minuunkin. Tuntuu, että puolet koulusta on saman pöpm kourissa. Onneksi se ei hirmuisesti menoa haittaa. Vähän vain hidastaa.

Aamulla vierailin neurologin luona ja sain tietää kärsiväni migreenistä. Vaiva tuntuu pieneltä ja sen oppii ilmeiseti tunnistamaan ja kouluttamaan kuriin pienellä harjoittelulla. Muuten päivä on ollut mukava. Näin Pn pitkästä aikaa. Olen sen aikaisemminkin sanonut, mutta ystävyys ei aikaa katso. Voi aina jatkaa siitä mihin jäi. Onnittelut kihlauksesta (:

Päivät kuluvat vauhdilla. Se varmaankin johtuu syksystä ja pimeän laskeutumisesta aikaisemmin. Ilta tuntuu jo illalta. Pimeyttä ja sen tuomaa rytmiä kaipaa välillä kesäisin. Näin olisi hyvä. Aamulla herää valoon ja illalla tulee pimeä, kun kuuluu rauhoittua iltaan. Valitettavasti kohta on jo kokopimeää. Ei aamua ei iltaa vaan pimeää. Se on syksyssä ja talvessa ilkeintä. Sadetta odotan edelleen. Missä se oikein viipyy? Tämä on jo luonnotonta!

Flunssaa vastaan taistellessani sunnuntaina kävin uimassa Seurasaaressa. Ajatukseni oli jotenkin popata se pois, antaa kyytiä kylmyydessä. Taisi olla jo myöhäistä, pöpö oli varmaan jo asettunut taloksi. Kylmä vesi on jännittävä kokemus. Nilkat kastaessaan se tuntuu jäätävältä. Ensijärkytyksestä selviydyttyään voi hyvin kahlata keuhkojen alkuun asti ilman kastautumisen kipua, mutta sitten seuraa varsinainen rohkeus. Rintakehän kastaminen kylmään veteen saa aikaan inhottavan refleksin haukkoa happea. (Miehillä rohkkeus kohtia on kuulemma kaksi.) En uinut niin pitkään, että haukkomisvaihe olisi mennyt ohi, mutta siihen varmasti oppii. Telkkarista on nähnyt rautamummujen ja pappojen uiskentelevan kukkakoristeisine uimamyssyineen avannossa täysin hymyssä suin. Haukkomisesta ei ole tietoakaan. Kuitenkin... Vedestä noustuaan ei palele. Se on mukavin osa. Kesällä lämpimästä vedestä noustessa usein tuntuu, että kylmyys ei mene millään ohi. Tarpeeksi kylmä vesi laittaa elimistön liikkeelle ja varmasti jotenkin lämmittää itseään. Voi vaan kuvitella mikä välittäjäaine coktail aivoissa on silloin liikkeellä. Siksi avantouintiin varmasti niin moni jää aivan koukkuun...

Toinen koukkuun jääminen on tapahtunut vanhassa navetassa. Se on koulussa kunnostettu puutyöverstaaksi. Valitsemani metrin mittainen pihlajanrungon pala on muuntumassa kauniiksi naiseksi. Jos veistoa ei olisi, flunssani olisi varmasti jo paremmassa kunnossa. Olen jäänyt aivan koukkuun. Aamulla ensimmäinen ajatus on: Tänään on veistoa!!! Ei siinnä malta sairastelemaan jäädä... Hmm.. jäärärstä päästä kärsii koko tyttö...

Sunnuntaina olin myös töissä piiitkästä aikaa. Tuntui hassulta. Töihin lähtö tuntui yhtä rutiinilta, kun ei olisi ollut päivääkään poissa (ihan kuin vanha ystävä *Vitsi*) . Ilmapiiri ihmisten välillä on vain huonontunut. Kenelläkään ei ole enää mukavaa töissä. Se tuntuu pahalta. Muuten työ oli tietysti sitä samaa. Taito ei ollut ruostunut. Tosin kaikki järjestelmän käyttö ja koko toimisto-osuus oli aivan unohtunut. Joku todella oletti, että olisin muistanut salasanani vuoden takaa ja ensi töikseni lukitsin käyttötilini aamulla. Tosin yhden tavoitteen saavutin. En stressannut koko päivänä kertaakaan. Päätin vain tehdä sen minkä ehdin ilman pää kolmantena häntänä juoksua. Tosin ei mitään katastrofeja hypännytkään nurkan takaa. Iso miinus oli, että en edelleenkään pysty syömään siinä talossa.

syyskuuta 10, 2006

Punaisen avoauton kyydissä

Niin.. Tänään olin tosiaan avoauton kyydissä. J oli voittanut jostain ihme kilpailusta luksusauto clubiin tutustumisen tai jotain tämmöistä ja kävimme sitten siellä kuuntelemassa höpötystä clubista ja testaamassa yhtä autoa. Ajoimme itäväylää ja naureskelimme. Tämä ei niin ole meidän juttu (: Istuskelimme Hummerissa ja esittelijä huudatti valtavista ämyreistä musaa ja selvästi piti tätä hirmu mageena. Juu.. kyllä sellaisella sohvalla ja isolla telkkarilla nenän edessä olisi mukava matkustaa esim lappiin asti, mutta ihan tavallinen auto se oli. Paitsi että itse en nähnyt koko autosta ulos kuskinpenkiltä. Ferrari kiilsi keltaisuuttaan. Oikeesti ihan hirmu ruma auto. Hassun muotonen, ahdas ja vielä oudon värinen... No joo.. se autoista..

Perjantaina omat vanhempani järjestivät päivälliset Jn vanhemmille. Jännitimme tapahtumaa mahat kipeinä pari päivää. Ja ihme tapahtui... Meillä kaikilla oli mukavaa. Miehet puhuivat historiaa ja naiset ihastelivat helmilaukkuja. Minä pompin vähän molemmissa keskusteluissa. Tuntui kovin aikuiselta viettää tälläiset päivälliskutsut...

Viime viikko koulussa oli ihana. Luennoitsiamme osasi herättää eläviä mielikuvia aina kreikan filosofeista nykypäivään käsitellessään korkeakoulumme aateperustaa. Iltapäivisin tosin oli kovin puuduttavaa kuunnella kaiken maailman käytännönasioita, jotka olisi voinut kätevästi lukea lapusta tiivistettynä huomattavasti nopeammin. Ensi viikolla alkavat sitten taiteet. Valitsin ensimmäiseksi puutyöt. Teemme käsin koneita käyttämättä veistoksia. Lisäksi alkaa kurssi nimeltä Puhe. Sisältöä en tiedä, mutta varmasti ihan hauskaa siitä tulee. Tiedollisissa opinnoissa syvennytään yksilöllisyyteen. Niin.. ja fuksiaiset ovat viikon lopulla. Lisäksi töihin melkein vuoden tauon jälkeen. Mitenköhän sekin menee.. Varmaan pyörin koko päivän sormi suussa.. En varmasti muista enää mitään käyttöjärjestelmästä ja muutenkin kuviot on siellä varmasti muuttuneet (toivottavasti) paljon. No.. onhan siellä aikasemminkin aloittanut.. hyvin se varmaan menee (:

syyskuuta 05, 2006

Voiko koulussa oikeasti olla kivaa?

Pää on täynnä ajatuksia. Eilen siis alkoi koulu. Istahdin Herttoniemessä bussiin, joka vie kouluun. Ilmassa oli Snellun tuntu. Sen huomasi heti ja suupielet venähtivät hymyyn. Istuin alas ja heti sain juttuseuraa: " Ootko menossa Snelluun?" En ole tuntenut oloani uudessa koulussa vieraiden ihmisten keskellä kertaakaan vaivautuneeksi, eksyneeksi tai orvoksi. Aloitettiin avajaisjuhlilla. Koko henkilökunta esittäytyi. Varsinkin kokki sai raikuvat aplodit ja niiden syy paljastui tänään ruokapöydässä. Mahtavat pöperöt! Lisään tähän kuvia ruokailu huvilamme ikkunasta. Sielu lepää. Lisäksi roukatunti on oikeasti tunti ja kaikki syövät yhtä aikaa. Ei tarvitse kiirehtiä. Ei tarvitse juosta ruokailun jälkeen. Voi ihastella merta hetkisen ja kävellä kauniin puistotontin läpi takaisin opin pariin. Tänään oli talokokous. Oppilaat ja opettajat kokoontuvat ja puhutaan taloa koskevista asioista. Me kun siivoamme, hoidamme tontin ja kahvilan aivan itse. Sitten tanssittiin - kansantansseja. Jep. Kuulostaa oudolta, mutta oli muuten hauskaa. Ja liikuntana vatasi aerobiktuntia ainakin hikoilun perusteella. Pääasiassa Kreikkalaisia kansantansseja (:

Eilen opettelimme tuntemaan yhden ihmisen ryhmästämme. Meitä on noin 50, joten nimien opettelussa on taas vähän haastetta. Onneksi kaikki muutkin ovat yhtä huonoja nimimuistissaan - oikeasti (: Tutustuin EL:aan. Tänään jaoimme tutustumisemme koko ryhmälle. Se oli yllättävän mukavaa. Varmastikkin muutkin kokivat samanlaisen aitouden tunteen, kun uusi ihminen esittelee sinut muille. Tottakai jännitti, että ei kerro liikaa ja sanoo asiat pariaan loukkaamatta. Aina kun voi itse tulkita asian väärin jne. Lisäksi maanantain keskustelu ehti jo mennä vähän syvällisemmäksi ilmeisesti melkein joka parilla ja nämä yksityiskohdat, kuinka monta siskoa, mitkä koulut käyty jne. unohtuivat ainakin itseltäni. Kuitenkin oli jännää kuulla toisen kertomana itsestään. Tuntui kummallisen hyvältä, ikäänkuin synninpäästöltä, kun EL kuvaili kouluun päätymistäni suunnilleen näillä sanoilla:" M on ollut talouskoulussa ja tullut siihen tulokseen, että se ei mitenkään päin tee häntä onnelliseksi." Näin se on. Kuitenkin omassa päässäni materia, koko yhteiskunnan paine ns. menestykseen ja oma sisäinen taisteluni sitä vastaan, oman onnen, mielenrauhan löytäminen käyvät edellen taistelua. Nuo sanat olivat kuin oikeutus sille, että saan nauttia koulussa käymisestä. Se saa olla kivaa. Sen ei tarvitse olla stressiä tentistä tenttiin, kilpailua kaikkien kesken ja pelkoa tulevaisuuden työpaikasta, CVn pidentämisestä.

Niin.. tässä ehkä tiivistettynä se, miltä ensimmäiset päivät koulussa ovat tuntuneet. Ihmiset ovat aitoja ja avoimia. Jopa rehtori mainitsi avauspuheessaan, että ihmiselle tärkeintä on olla omaitsensä. Ja se näkyy koulussa. Ihmiset ovat yksilöiitä ja antavat muille tarvitsemansa tilan, kunnioituksen. Tämä tuntuu vain olevan niin harvinaista nykyään kouluissa. Tai varmaan se on ollut harvinaista myös aikaisemmin. Aina voi puhua ja asettaa kauniita arvoja, mutta on ihailtavaa, miten aidosti tämä ilmapiiri on Snelluun luotu.

Iltapäivä oli myös mukava. Menimme suoraan koulusta syömään kakkua ETn luokse. Mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Pitkän sumun jälkeen tunne siitä, että jaksaa ja haluaa tavata ihmisiä on upea. Ehkä todellisen masennuksen kokemisessa on siis hyvätkin puolensa. Kakku oli muuten hirmu hyvää. ETn isä on pro kakuissa. Juu.. ja sitten lähdin vielä käymään kaupungissa. Siellä vastaani tuli nainen, joka ojensi minulle ruusun. Hänen silmistään paitoi rakkaus lapsiaan kohtaan, jotka leikkivät vähän matkan päässä. Nainen ei pyytänyt rahaa. Hän vain kertoi tulevansa Romaniasta ja sanoi, että hänellä ei ole rahaa. Annoin muutaman euron. Itsestäni tuntui, kuin minua olisi kiitetty siitä, että olen tsempannut itseni hyvään kuntoon ja jaksan nyt käydä koulua. Pyöräilin myöhemmin naisen ja lasten ohi. He halasivat toisiaan niin hellästi, että valitettavasti harvemmin niin vilpitöntä rakkautta ja aikaan pysähtymistä näkee täysin suomalaisilta vanhemmilta. Ihmisillä on usien aivan liian kiire. Ja mihin... sitä he eivät taida itsekkään tietää...

Ja vielä aamun lekuri käynnistä avautuminen. T lähti ja sain uuden psykiatrin. Tiukkis... Ärsyttävää... Olis nyt ees kysyny miltä eka koulupäivä tuntu. Perhana vaan tivas syömisiä koko tunnin. Ok. Se on sen työ.. Mutta kun ei se oo vaan niin yksinkertaista. Se ei vaan oo. Mun kanssa voi tivata syömisiä tunnin viemättä asiaa senttiäkään eteenpäin. Tai voi kysyä mitä kuuluu ja kerron kyllä miten ne syömiset menee ja kun ne on aina yhteydessä siihen miten muuten menee... Grrr... No, toi oli vaan eka käynti sillä. "Mutta meidän täytyy nyt tarkasti seurata miten tämä sinun kehityksesi suunta menee", kommentoi tiukkis EP. Juu juu.. seuraillaan. Onneks ei tartte tavata sitä kun kerran parissa viikossa.

Huomenna on tiedossa kiva päivä. Koulu (tietysti) päivällä, illemmalla maalausten luovutus näyttelyä varten ja vielä huipennukseksi taidekorkeakoulujen bileet Väiskissä. Sinne menemme porukalla. Hubaa (:

syyskuuta 03, 2006

Huomenna kouluun

Ahdistaa ihan hirveesti. Maha on aivan tukossa ja tänään tuli taas uus paino ennätys. Tää on nyt tosi huono ajotus tälläselle mahaturvotukselle. Huomenna alkaa koulu. Se oli eka ajatus aamulla herätessäni. Olen tietysti hirmu innoissani, mutta tänään ahdistus voittaa kyllä tänkin innostuksen. Kädet on mustelmilla noin viidestäkymmenestä eri verikokeesta viikon aikana. Mitään poikkeavaa ei löydy... Seuraavaksi vuorossa neurologilla käynti jatkuvan päänsäryn vuoksi. Pari viikkoa Lapparissa jotenkin vaan nosti tätä ahdistusta. Ei siellä hengailu tietty oo mikään syy ahdistukseen, vaan pelkästään tulos siitä, että siellä voi päästää irti...

elokuuta 26, 2006

Mangakärpäinen puraisi taiteidenyössä

(Ihan eka manga)

Torstaina käytiin siis leffassa. 2,5 h merirosvojen taistelua.... Räiskintää ja tappelua.. Ei kannata tuhlata rahojaan Pirates of the Caribean jatko-osaan. Illalla vierailtiin taiteidenyössä. Hieman kyllä myöhästyttiin Töölönlahden meiningeistä, kun kävin katsomassa Manga esitystä ja kuuntelemassa Staffan Bruunin haastattelun Akateemisessa. Innostuin täysillä mangan / animen piirtämisestä. Ekaksi oon tässä jäljitellyt muiden töitä, mutta tarkotuksena olis luoda omia hahmoja ja niiden avulla käsitellä omia ajatuksia. Lopulta ne varmasti muuttuisivat jopa hauskoiksi, kun syksy ja talvi eteenee ja olo parantuu koko ajan.

(Toka piirrustus. Vihree tiiliseinä on kylläkin tietsikalla lisätty.)

Perjantaina sain imartelevan kirjeen. Entinen taideterapeuttini pyysi kolme työtäni Psykiatriapäivillä järjestettävään näyttelyyn. Ok... ei mikään super hohdokas juttu, mutta ei oo aikaseemmin mun töitä ollut näyttelyssä. Kivaa (:

Viikonloppu on hengausta. Koko aamu meni nukkumiseen. Ihan syvältä, että syöminen väsyttää niin paljon. Sekään ei oikeen motivoi / auta uskomaan syömisen hyviin puoliin. Tottakai tiedän, että se on vain ohimenevää väsymystä. Pikkuhiljaa taas aliravitsemus korjaantuu. Kuitenkin tulee sellainen olo, että ei tää syöminen oo yhtään mua varten... Hokossa päätettiin, että oon vielä ens viikon Lapparissa. Sit alkaa koulu.. jee (:

(3. manga. Tätä innostuin vähän fiksailemaan koneella)

elokuuta 23, 2006

Kohti arkea

Lapparissa on vaihtunu hoitaja. Päivis toimii nyt ihan eri tavalla kun aikasemmin. Siis positiiviseen päin. Hoitaja on läsnä - oikeasti. Päivät on pidempiä vaikka ohjelmaa ei ole lisätty. Hoitaja vaan pitää huolen, että kaikki osallistuvat kaikkeen. Välipalaa ei enää syödä mahdollisimman pian lounaan jälkeen vaan kello kaksi. Rajat ovat selvemmät. Lisäksi nyt on kiva ryhmä koossa. Kenelläkään ei ole tarvetta korostaa itseään esim. jättämällä jonkun syrjään, vaan ilmapiiri on hyvä ja kannustava. Tällä porukalla jopa naureskellaan... (:

Syöminen on tuskasta. Ei oo pätkääkään nälkä ja annokset tuntuu hemmetin isoilta. Startti tuntuu prolta.. Tuskaa lisää karmiva turvotus, joka nostaa monta kiloa painoa eikä yhtään lisää ruokahalua. Tänään oli sisätautilekurin tapaaminen ja sain troppia vaivoihini. Lisäksi passituksen keliakia testeihin ja laktoosirasitukseen. Onneksi Aila lupasi, että turvotus hoidetaan nyt kuntoon ja itsekkin hämmästeli miten vatsa tosiaan on niin turvonnut. Mitä mä oon sanonu!!! Mä olin oikeessa!! Mun vatsa on OIKEESTI turvonnut, eikä oo kuitattavissa vaan anorektikon piipityksenä!! Grrr...

R kävi maanantaina kylässä. Pitkästä aikaa... Oli huippua rupatella. Lapsuudenystävissä on jotain korvaamatonta. Mitään ei pysty peittämään. Toisensa (ja toisen perheen) on oppinut tuntemaan aikana, jolloin aikuiset eivät pysty peittämään kaikkia ongelmiaan ja puhdas vilpittömyys on saanut jatkua tarpeeksi monta vuotta, ennen kuin on joutunut kasvamaan... R muuttaa ulkomaille - pysyvästi. Vaikka ei ollakkaan nähty mitenkään tiheästi viime vuosina, on olo silti haikea. Onneksi uskon ja tiedän Rn saavan rakkautta ja viihtyvän.

Maanantaina ostin uuteen punaiseen nuoleeni (pyörään) matkamittarin. Kiva lelu. Tosin sen mahdollistava energian kulutuksen laskeskelu ei saisi olla niin hauskaa, mutta on kiva seurailla nopeutta ja arvailla matkoja ennen ajelulle lähtöä.

Lisäksi olen jäänyt kiikkiin Nintendon Super Mario brosiin. Hmm.. ottaa kiinni lapsuuden katkeria muistoja, kun kaikilla muilla oli nintendo paitsi meillä. Vanhemmat piti sitä aivan turhana. Ymmärrän kannan, mutta kyllä tää on niin kiva. Vielä reilu viikko aikaa leikkiä täyspäiväsesti (:

Huomenna on retkipäivä ja tiedossa on Pirates of the Caribean: Kuolleen miehen kirstu. En voi sanoa odottavani mitenkään innolla, mutta enemmistön päätöksellä yritän nauttia edes Johnny Deppistä valkokankaalla. Sunnuntaina käytiin muuten kattomassa United 93, jota en ihan ekaks suosittele. Leffaa on mielestäni kehuttu aivan liikaa. Kyllä siellä ylistettyä ihmisten inhimillisyyttä hädässä jne näkyi. Kuitenkin hypittiin eri lennonjohtojen välillä ja koneessa oli kuvattu käsikameralla, mikä oli musta vaan häiritsevää. Plussaa oli kuitenkin, että ei näkynyt yhtäkään Hollywood supertähteä. Kuitenkin salista poistuttaessa kaikki tuntui vaan ahdistuneilta ja monelta kommentti oli:"Olis saanu kyllä jäädä näkemättä". Niin.. ainakaan lentopelkoisilla ei ole leffaan asiaa..

elokuuta 19, 2006

Viikonvarrelta...

Maanantai ja tiistai vietettiin Tallinnassa. Oli kiva olla yötä matkalla. Reissu tuntui pitemmältä kuin se olikaan. Lisäksi aika riitti vanhastakaupungista poistumiseen, mitä suosittelen kaikille. Maanantaina käytiin Kasvitieteellisessä puutarhassa. Ei kyllä päihittänyt Hesan kasvitieteellistä koollaan tai esillepanossaan, mutta Orgidea kokoelma oli huiman iso. Siellä oli remontti menosaa ja paikka näytti laajenevan. Tytynee mennä muutaman vuoden päästä uudestaan.

Kasvitieteellisen vieressä on TV-torni, jossa myös vierailtiin. Reissun tunnetta voi verrata jonkin hieman epäilyttävään huvipuistolaitteeseen kiipeämiseen. Hissin nappia painettua tuntui, että nyt se on menoa. Lisään muutaman kuvan hissin epäilyttävyydestä. Itse torni on 240metriä korkea ja ihmiset pääsevät 170 metriin, missä on näköala tasanne ja ravintola. Selkeällä säällä ylhäältä näkyy Suomeen saakka. Illalla syötiin keskiaikaisessa ravintolassa ja kierreltiin vanhaakaupunkia.

Tiistaina satoi. Tosin vain aamulla. Siirsimme eläintarhan vierailua tunnilla ja mässäsimme sen ajan hotellin ihanaa aamiaista. Joka paikassa oli hehkutettu, miten hieno eläintarha on. Pikkuisen epäilytti lajien määrä ja varsinkin niiden eksoottosuus. Valitettavasti olimme oikeassa.. Järkyttävän pieniä ja täysin eläimen lounnollisen käyttäytymisen vastaisia hakkejä. Jääkarhut, kaikki karhut, kaikki isot kissaeläimet, hyeenat, sudet jne.. oli saman kokoisissa betonisissa kämpissä. Tosiaalta pitää katsoa ehkä historiaan ennenkuin tuomitsee... Neuvostoliiton hajoaminen ja niiltä jääneet eläimet muistaakseni adoptoitiin tähän tarhaan ja sen päälle rahoitus loppui samoihin aikoihin. Kovaa taistelua ylipäätään pitää eläimiä hengissä ja ruokkia niitä. Tästä voisi taas käydä keskustelua, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, lopettaa eläimiä vai yrittä sillä mitä on, jne... Mutta kun ratkaisun ovat tehneet ja säilyttäneet eläimiä, niin on nostettava hattua, että tarhalla oli nähtävissä rakennustöitä ja uudistamista.

Siirryimme takaisin kaupunkiin ja kiipesimme raatihuoneen torniin. Heh.. Jalat kaks päivää kipeenä kiipeemisestä (: Askelmat oli hirmu korkeita ja matkaa stadionin tornin verran... Ehdittiin vielä syödä hyvin, kun jo piti siirtyä laivaan. Monelle matkan kohokohta oli juuri laivassa. Ainakin menosta päätellen. Päivätansseja oli vetämässä Eino Grön ja diskoteekki oli tupaten täynnä. Itse tyydyin mummoilemaan kafeteriassa maitokahvin ja Wana Tallinna hörpyn kera.

Muutama päivä on mennyt ihan loikoillessa. Alkaa ahdistaa aika kovaa tää oleskelu.. Liian vähän tapaamisia Lapparissa ja ajatukset ehtii kertyä liikaa. Onneks arki alkaa. Saattais muuten pää hajota.. heh heh.. (:

Ostin "taas" uuden pyörän. -50% ja päätin ansainneeni kunnon pyörän. Sillä ajalee nyt talvellakin ja talviuintini on askelta lähempänä toteutuakseen. Olen kestänyt tota rämisevää rakkinetta, josta osta tippuilee ihan miten huvittaa, koko kesän ja alumiinirunkoinen kaunotar tuntui niin mukavalta ja hiljaiselta ajella. Harvemmin palaa pinna niin täysin, kun eilen.. Ensimmäisellä kunnon lenkillä pyöräilemässä ja lokari lähtee irti ja pärisee niin, että korttelit kaikuu. Helvetti että meni hermo. Just kun oli päättänyt että pärisevä pyörä saa riittää, niin mun uusi kaunotar menee rikki.. Ei auta kun päristellä sen kanssa tänään kauppaan ja pyytää korjaamaan..

Eilen oli ilotulituksen joka vuotiset skabat. Päästiiin hyville paikoille oikeastaan ihan sattuman ansiosta. Oli ihan kivat räiskeet... Takasin tullessa meinasi alkaa ahdistaa, kun oli niin paljon ihmisä kulkemassa samaan suuntaan.

J:lla loppuu tänään loma. Käydään tänään vielä Seurasaaressa loikoilemassa ja illalla leffassa. Mukava päivä tulossa. Ens viikolla on päivis viikko ja pitää taas puputtaa aamupalasta lähtien kaikki safkat.. Ahdistavaa..

elokuuta 11, 2006

Meemi

Olen tässä vähän ihmetellyt mitä meemi tarkoittaa... Melkeen kaikki blogia kirjoittelevat tuntuvat nyt harrastelevan näitä meemejä. Taitaa olla aukko sivistyksessä... Korvat ei oo tainnu olla auki äikäntunnilla (: Mutta Wikipedia selittä asian näin: "Termiä meemi on käytetty kuvaamaan informaatiota, joka leviää viestinnän kulttuurievoluutiossa aivan kuten geenit leviävät biologisessa evoluutiossa. Meemit ovat siis tiedon kokonaisuuksia, jotka ovat olemassa vain aivoissa tai aivojen avulla tuotetuissa esineissä, kuten tietokoneissa tai kirjoissa. Meemiteoria tutkii meemien leviämistä ja yleistymistä. "

Sain Pauliinalta meemi tehtävän, joka kuuluu näin:
Kommentoi tähän entryyn ja minä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita kymmenen sanaa, jotka alkavat sillä kirjaimella journaliisi ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana merkitsee sinulle ja miksi.
-Sain kirjaimen U... Tässä siis listani

1.Unet: Kertovat sisimmät pelkoni ja haaveni. Paljastavat mörköjä lapsuudesta. Uskoakseni kertovat avaimet eheyteen.

2. Uiskentelu: Terapiaa. Poistaa jännityksen lihaksista ja antaa elämisen tunteen. Varsinkin jos voi uida kylmässä merivedessä. Uinnin jälkeen iho tuntuu hyvältä.

3. Ulkoileminen: Kesällä päivät on kuluneet ulkona filtillä nukkuen, lukkien ja maalaten.

4.
Unilääke:Tuo turvaa nukahtamiseen. Ei tarvitse valvoa öitä. Päivärytmi pysyy koossa. Ja päivällä on parempi olo, kun saa öisin nukuttua.

5. Ulkomaanmatka: Lähdemme Tallinnaan yöksi ensi viikolla. Odotan innolla.

6.
Ukkonen: Ei oikeastaan ole mikään jokapäiväinen juttu, mutta odotan seuraavaa ukkosmyrskyä kovasti. Tänä kesänä ei ole päässyt vielä kertaakaan juoksemaan lämpimään kesämyrskyyn.

7.Unelmoiminen: Unelmoin ensi talvesta ja siitä, että jaksaisin käydä koulussa ja innostua.

8.
Ulkonäkö: Painon tarkkailun ihanuuden ja kamaluuden voi laskea tärkeäksi asiaksi ja ulkonäköön liittyväksi...

9. Uskaltautuminen: Rohkeus lopettaa saikku. Rohkeus olla paastoamatta.

10.Ulkogrillaus: Kesällä on kivaa grillata ja höpistä pitkään pöydän ääressä. Ehkä ainoita mukavia ruokailuita, joissa ei herää tunnetta, että pitäisi äkkiä hotkaista ruoka ja häipyä.

1. sadonkorjuu

Napsin tänään ensimmäiset Basilikat ja Mäkimeiramit kuivumaan pikkuruisesta kasvihuoneestani. Toivottavasti satoa ehtii kertyä vielä ennen talven tuloa. Aloitin kasvattelun vähän myöhässä ):

Eilen oli mukava ilta. Käytiin iltauinnilla U:n & J:n kanssa Seurasaaressa. Vesi oli aivan huippu lämmintä. Sinilevää tosin oli tarttunut uikkareiden alle ja oli suht ällöä kun huomasi sen vasta kotona. Muutenkin oli hirmu mukavaa nähdä Uaa. Harmi, että asutaan niin kaukana toistamme...

Muuten on koko päivä mennyt lueskellessa filosofiaa. Pää on täynnä ajatuksia. Kuitenkin vielä liian aikaista purkaa niitä papaerille. Tulevat lähinnä kuvina päähän ja maalaaminen helpottaisi oloa. Jotenkin niiin kuuuma koko ajan, että ei jaksaisi eväänsä liikuttaa. Tänäänkin koko päivä meni Seurasaaressa makoiluun.

elokuuta 10, 2006

Efet ja unet

Sain siis päivitettyä mökillä kirjoittamani pätkän alapuolelle. Blogiin kirjoitteleminen on hauskaa. Ja vielä hauskempaa on lueskella vanhoja kirjoituksia. Sivua perustaessani tarkoitukseni oli juuri tälläinen digitaalinen päiväkirja. Se on onnisutnut hyvin. Välillä on vain aikaansaamisen vaikeutta. Sivuja avatessa tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa. Kuitenkin kun pääseee vaauhtiin, löytyy paljon mietittävää.

Oltiin siis mökillä melkein viikko. Ilmat olivat taas suotuissat ja vesi lämmintä. Se on jo perustila. Enää ei jaksa riemastua lämmöstä vaan se lähinnä vituttaa. Todella toivoisin jo syksyn, viileiden ilmojen ja sateideiden saapuvan. Nyt on hikoiltu jo tarpeeksi. Varsinkin yöllä villapaidan takia. Tosin löysin ratkaisun (: Ruskovillan mallistota löytyi niskanlämmitin, joka on osoittautunut toimivaksi! Ei tarvitse pitää enää villapaitaa päällä ja on sentään vähän viileämpi. No joo..

Olen törmännyt tässä kesän aikana hassuun ilmiöön. Monia jotain uusia juttuja pohdiskellessani ja surffaillessani, eksyn Steiner-aiheisille sivustoille. Tieto jota kaipaan, löytyy loogisesti selitettynä näiltä sivuilta. Tuntuu kuin jokin hassu kohtalo kuljettaisi aina oikeaan paikkaan ja varmistaisi minulle, että Snellu on juuri minua varten.. (:

Eilen käytiin Ikeassa hakemassa laatikoita ja työpöytään jalat. Kokoaminen oli taas tuskaista. Melkein pitäisi valita tuotteita siitä puljusta sen perusteella, miten vaikeaa kuvittelee kokoamisen olevan. Grrr... Vaikka ei sieltä tule enää muutenkaan ostettua mitään, jos vain on mahdollista saada samat tuotteet järkevään hintaan jostain muualta.

Odotan ajan eteenpäin menemistä ihan hurjasti. Se on ehkä vähän epäreilua J:a kohtaan, koska hänellä on loma ja pitäisi pystyä nauttimaan tästä hetkestä. Kesästä ja vapaudesta. Tehdä mitä haluaa. Kuitenkin enää ensiviikko, seuraava lapparissa, yksi luppo ja sitten pääsee taas arkeen. Ensi viikolla mennään Tallinnan yöksi. Muuta ohjelmaa ei erikoisesti ole tiedossa. Tänään U tulee kylään ja varmaan mennään Seurasaareen uimaan. Ja nyt alkaa telkkarista 50 km kävely Göteborgissa. Menen tuijottamaan sitä nähdäkseni tuttuja maisemia.

9.8.06 - Mökillä

Istun laiturilla. Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, aamulla ei paista aurinko. Savua ilmassa - Venäjällä palaa metsää. Jos unohtaa savun hajun, tuntuu näkymä syyskuun lopulta. Koivut kellertävät ( tosin kuivuudesta) ja taivas tuntuu repeävän sateeseen (jota tosin ei ole luvassa vielä ainakaan viikkoon). On hiljaista. Ei edes tuuli viserrä. Järven pinta väreilee kevyesti. Kalat hyppivät ja linnut laulavat satunnaisesti. Kello on kahdeksan aamulla.

Yöni muistutti lähinnä painiottelua. Heräsin lukemattomia kertoja kerrossängyn narinaan pyöriessäni vauhdilla peittojen kanssa. Toisen peitoista löysin aamulla pääni ja tyynyn alta sievästä mytystä ja toinen oli yhä riepoteltavana. Tämä on yksi niistä asioista, jotka häiritsevät yö untani. Kuumuus / kylmyys. Ei ikinä sopiva lämpötila. Niskani syytä, joka on kuin vanhan mummun. Lihakset kylmenevät, jos en käytä villapaitaa yöllä. Siihen ei ole vaihtoehtoja. Joko villapaita päällä vaikka helteellä, tai niskat kipeät monta päivää. Tätä varmaan kutsutaan huonoksi verenkierroksi. Sama tuntuu varpaissa. Jalat ovat jääkylmät. Laitat sukat jalkaan ja saat kylmän hien. Tässä siis mukava yhdistelmä. a) hikoilet villapaidan takia, b) jalat on jäässä ja hikoilee. Siihen lisätään sitten c) peitto. Ja paini on valmis. Ei peitto ole oikeastaan se syy. Pyörin vaikeasta olosta ihan muutenkin, ilman peittoa.

Niin ja sitten alkaa unet. Ehkä joka toinen yö niistä saa aamulla selvää. Rauhassa miettimällä voi tai huomaa, mitä asiaa on käsitellut yöllä. Osa unista on ihan hepreaa. Ei päätä eikä häntää, mutta se, että saa edes joka toinen yö kiinni itse asiasta on jo mielestäni hyvä juttu. Varmaan kaikki, jotka käyttävät Efeä, tietää vaikutukset uniin. Painajaisia jotka eivät pelota. Ahdistusta, joka ei ahdista. Todentuntua. Ja joka yö. Usein kertoessaan, että näkee näitä unia ja halusis esim. Lapparissa niistä jutella, saa vastaukseksi niiden todennäköisesti johtuvan Efestä. Niin ne varmaan johtuukin. Mutta se ei kuitttaa koko asiaa pois. Jokainen tietämäni Efeilijä pitää niitä melkeinpä ihmelääkkeinä. Ne todella auttavat, muita depelääkkeitä kokeilleet tietävät tunteen. Tämän ihmeen näkee myös hinnassa ( 30pv á 150 e). Niin, ja asiaan...

Efet siis auttavat ja ne saavat aikaan unia, joissa ei oikeastaan tunne mitään. Uskon näiden unien olevan 100% tärkeitä paranemisen kannalta. Ehkäpä Efet vain auttavat näkemään nämä unet, joita varmasti muutenkin näkisi, ainoastaan ilman pelkoa ja ahdistusta. Tunne puuttuu ehkäpä siksi, että voi ylipäätään nähdä unet loppuun asti. Itse en nähnyt unia varmaan viiteen vuoteen ennen Efen alotusta. Ei mitään muistikuvaa unista. Jos jotain muisti aamulla, oli se virkistävä poikkeus, jota muisteli pitkään. Ehkäpä Efet antavat ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkkailla oman alitajunnan liikkeitä neutraalisti, ilman pelon ja ahdistuksen tuomaa torjuntaa. Ehkäpä asia onkin näin päin? Sisällämme vellovaa, ainoastaan tiedostetumpaa, eikä niin että Efet aikaansaavat omituisia unia?

Selitys lääkkeen aikaansaamista unista tuntuu liian yksinkertaiselta. Aivan kuin nielisi jonkin Matrix-pillerin ja lääkkeen mukana siirtyisi päähäsi uusia ajatuksia ja unimaailmoja. Jos näin olisi, minä ainakin haluaisin onnellisiaunia-pilleritä. Voisi vaikka valita aiheen illalla sen mukaan mitä haluaisi katsella. Eri värisiä pillereitä eri värisistä purkeista. Valitettavasti en pysty uskomaan Efejen omaavan tälläisiä kykyjä ja on pakko tyytyä sen tuovan vain omat ajatukseni helpommin käsiteltäviksi.