17.1.2007

Pitkästä aikaa päivittelen blogiani. Aikani on vierähtänyt osastolla, melkein 4 kuukautta taas. Ja suoraan toiselle osastolle. Kuntoututtavalle sellaiselle.Kammoksun jo pelkkää sanaa kuntouttava ja nyt olen sen sydämmessa - kuntouttavalla osastolla. Paikka on todellinen laitos. Paljon jo täysin kroonistuneita potilaita ja tässä sydämessä ei puhuta. Kaikki ovat hiljaa. Kukaan ei puhu tosilleen.Eniten rasittavat hoitajat, jotka tuntuvat pitävän hoidettavat mahdollisimman kaukana itsestään

Istun kahvilassa kirjoittamassa. Pöytääni istuu joukko oman ikäsiä ihmisiä. He ovat täynnä elämän janoa. Mistä minäkin sen löytäisin. Lääkärin papereissa lukee, että tartten pitkää kuntoutusta. Toisaalta en jaksa kuunnella näidenkään juttuja. Ehkä haluan lukemaan viestintää. Oliskohan se mahdollista. Nää ihmiset ilmeisesti lukee.

Vaihdoin paikkaa kun en saanut niiden nettiä toimimaan. Aika surkee viestinnän opiskelija… Täällä taas ei ole nettiä. Saa lähettäminen jäädä huomiselle. Perjantaille. Olis kiva tehä jotain kivaa, mutta kuntoutukseen ei kuulu perjantai kivat. Lauantaina saan nauttia hetken normaalista elämästä, kun pääsen pojkiksen luokse yöksi.

Varmaan vaan harva tajuaa normaalin merkityksen. Tavata kavereita, laittaa ruokaa, käydä niillä tylsillä luennoilla jne. Itse taistelen arki puuhien ympärillä. Ymmärtämättä päästää irti ja elää sitä elämää jota on tarjolla. Pysyisin ensin hereillä koko päivän. Omahoitaja keskustelut ovat täysin vieraita täällä.

Kun katselee väkijoukkoa, tuntuu että kaikilla on suuta ja he ovat vain läpiku lku matkalla ja loput näkemässä kavereita. Pakko päästä normaalien omani ikäisten seuraan, jotta tää yksinäisyys helpottaa ja illat saa jotain merkitystä. Ja päivät myös.

Haluaisin oppia sarjakuvien piirtämistä. Kertoa sanomaa pelkästään mustalla tussilla. Tuntuu vaan että kaikki ideat ovat käytetty ja mä vaan kopion. Hahmon luominen on vaikein osa. Tuntuu, että kaikki ideat on jo käytetty. Tahdon tehdä jotian luovaa.Toisaalta teen sitä koko ajan, kirjoittamalla. Käsialani on muuttunut niin pieneksi, että en edes itse saa siitä selvää. Kiitos taas sairauden. Tai lääkityksenTai siltä se ainakin tuntuu. Haluaisin, että muut voisivat kävellä kengissäni ja jakaa palan elämääni päiväni..

Sairastaessa arvot menevät päälaelleen ja muotoutuvat. Terveys nousee kliseisesti kärkeen. Oma arvopohjani on vielä kovin kiinni siitä mihin olen kotoa oppinut ja työ on kärkipäässä. Niin kuin oma isänikin vielä sairauden jatkuneena näin pitkään jaksaa toitottaa, että pääsisin jaloilleni tekemään töitä. Haluaisin päästää irti arvoista jotka pakottavat mut ajattelemaan omaa itseisarvoani työn kautta. Olosta jolloin olen nolla, kun en tuota mitään tai ole muuten vaan hyödyksi tälle yhteiskunnalle. Yritän mutta en vaan tahdo pystyä. Olen aivan puolikuntoinen ja silti selaan mahdollisia koulupaikkoja. Edelliset kun eivät ole oikein onnistuneita.

Mun täytyy vaan hyväksyä, että oma elämä menee vähän eri tavalla kun monen muun. Pitää löytää se oma reitti ja unohtaa ajan kuluminen. Vaikka siinä on töitä, koska haluaisin jo syksyksi kouluun.