http://arthist.cla.umn.edu/aict/images/18_20/SPL/512/075.jpgJokainen pysähtynyt hetki vetää sisäänpäin. Ajatukset karkaavat ja itseään on vaikea saada liikkeelle. Hymy täytyy pakottaa. Tuntuu kuin sen meikkaisi päälleen tietäen, että se tekee hyvää.
Tänään söin pizzan. Ja tikkarin. Ja mansikka pusun. Olen varmasti jonkinlaisessa sokerirasvapöhnässä. Ensimmäinen lämminateria viikkoon... Jihuu... Jotkut kuulemma pääsevät paastoamalla johonkin kauniiseen voimantunteeseen ja leijumiseen. Miksi minä en sitä saa? Se on vain arkipäivää joka yht´äkkiä on taas tässä. Ei sitä tarvitse yrittää. Huomaa vain taas olleensa pitkään syömättä. Krooniselle syömishäiriölle on kauniimpikin nimi - pitkittynyt syömishäiriö.
Koin äsken seikkailun. Tom Cruise pelasti tyttöystävänsä Die Hard kolmosessa. Täysin mitäänsanomaton, ihan viihdyttävä leffa. Mukavaa olla hetki ajattelematta.
Luulin hikoilevani tänään töissä ja kuitenkin sain lahjaksi kipeän kurkun. En tainnut oikeasti hikoilla, vaan lääkkeet sisälläni. Huomenna en välitä kuumuudesta ja pidän lämpimästi päällä. Ei tässä nyt jaksa sairastua.
Sureminen olisi mukavaa. Niin paljosta voisi surra. Se on kuulemma edellytys paranemiseen. Mutta miten surraan? Olisi ikävä surra yksin. Se ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta. Pelottavalta. Miten surra, kun ei osaa antautua luottamukseen? Varmastikkaan edes itseään kohtaan. Kuitenkin haluaisin surra. Oikein kunnolla ja pitkään. Onkohan se sitä pohjan kautta ylös kiipeämistä... Sitäkö tällä kaikella haetaankin... Kuulostaa liian helpolta ratkaisulta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti