viikko meni vauhdilla

Viiikko on mennyt nopeasti. Viime viikonloppuna käytiin pojkiksen mökillä. Oli tosi mukavaa, vaikka kökötettiin pääasiassa mökissä. Lueskeltiin lähinnä ja kateltiin telkkaria. Laitettiin hyvää ruokaa ja saunottiin. Lunta riitti ja kolalla oli hommia. Ja sitten kolatut alueet muuttu jääksi ja oli tosi liukasta.

Osastolla on kaikki mennyt arkisesti. Paitsi ystävänpäivä – apua. Ensin leikittiin tarhassa opittuja leikkejä, laiva on lastattu ja polttaa-lämpenee etsimisleikkiä. Niin yhteislauluja unohtamatta – sininen ja valkoinen raiku. Oon tehnyt pieniä muutoksia viikko-ohjelmaan. Sellaisia jotka ei oo vaan osaston yhteisiä vaan jonkun muun järjestämiä. Lisää liikuntaa – sauvakävelyä.

Kirjastossa en oo käynyt tällä viikolla ja lukeminen on muutenkin tuntunut tahmeelta. Aikaseksi olen saanut kuntosalikortin hankkiminen ja salilla muutaman kerran käyneenä on se osottautunut henkireijäksi. Tapaa ikäisiään ihmisiä ja saa liikkua. Ainakin mun nukuttu määrä on vähentynyt muutamalla tunnilla. Herääminen ei kyllä oo helpottunut mitenkään.

Poikkeuksellisesti jökötän osastolla näin perjantai iltana, koska kärsin sanktiota että en ilmoittanut lomaa kun vasta torstaina. Tänään kävin fysioterapiassa. Osasi hieroa tosi hyvin. Lisäksi kävin kosmetologilla ihonpuhdistuksessa ja oon nyt punanen kun rapu.

Huomenna lähden heti aamupalan jälkeen pojkiksen luo ja saadaan viikonloppu käyntiin, tosin lupasin käydä syssyn kanssa yhdellä, muuten ei mitään merkillistä tiedossa

Tulipa tulipa tylsä kirjotus, mutta näin tällä kertaa.

Muutaman päivän tapahtumia

1.2.08

Lähdimme siis mökille. Oilin olevani tarkka isän tietokone systeemeistä, mutta käyttöjärjestelmä on jokin uusi ja kaikki muut vempeleet meni kiinni paitsi kone ja näyttö. Jäin siis kiikkiin koneen luvattomasta haltuunotosta.

Lunta satoi tänään kuin koiransäällä. Tiellä ohi kiitäessämme näkyi hyytyneitä autoja. Nyt istun sängylläni mökillä. Vanhimmat osat mökistämme ovat 1800-luvulta. Se on jotenkin tosi romanttista. Ajatella mitä kaikkea seinät on nähny ja kuullu. Tosin varmaankin mun on vaan helppo romantisoida oloja 1800-luvun maaseudulla. Kävin saunassa ja tietysti kun viinipää on tällainen, niin rikoin viinilasin pukuhuoneen lattialle. Iso aika meni jälkien siivoomiseen ja saunomisen ihanuus kärsi siitä. Huomenna uus yritys.

Täällä on hyvä olla. Keskellä kinosten ja pakkasen. Lämpimässä mökissä. Tulee mieleeni Lumentaju kirja, jossa päähenkilö tietää kaiken lumesta ja jäästä. Hän oli turtunut kylmyyteen lapsena Grönlannissa. Mietin sitä, kun kävin tupakalla ulkona. Miten paljon paleli.

Muuten kaikki hyvin univesumissani. Paljastin pikkasen suunnitelmiani syksyä varten isälle ja se oli milissään, vaikka ei saisikaan akateemista esikoista. Ehkä sekin on viimein tajunnut sairauteni ja ikäni ja älyni tuomat rajoitukset.

3.2.08

Vihdoinkin äitini kohtelee minua kuin tasaveroista aikuista. Ei hössöttämistä ja tuputtamista. Työ voitto. Ulkona oli lunta 20 cm. Oikein märkää sellaista ja vanhemmilla oli työtä saada se kaikki alas katolta. Iltaisin oli kuitenkin romanttista kävellä tuikku polkua pitkin saunaan. Lisäksi sitä tuli välillä vaakasuoraan, joten pysyttelimme mökissä lähes koko ajan. Mua se ei haitannut, koska olisn varustautunut pokkareilla ja oli mukavaa lukea lämpimässä mökissä myrskysäällä.

Isä osti aikoinaan, joku vuosi sitten, mulle tän kannettavan. Kriteereinä ilmoitin pieni ja kevyt. Nyt isä on kateellinen kun se itse raahaa laajakuvallista näyttöä mukanaan. Ei varmaan mee pikään ku se tulee perässä. Sen himo nousi kun näytin kesän Saksan matkan kuvat. no joo..

Jostain käsittämättömästä syystä vanhuksilla oli kova kiire lähteä mökiltä. Klo 12 istuimme jo autossa. Isällä on erikoinen suhde autoihin ja ajamiseen. Auton pitää olla simppeli. Sillä kun ajetaan vain A:sta B:hen. Lisäksi körötellään aina pikkuteitä jos se vaan on mahdollista. Ajettiin siis lahden motarin vierustaa pitkin kaikki kylät ja kaupungit. Pääsimme siis perille ajamatta metriäkään motaria. Uskomattomia pikku teitä se oli löytänyt ettei tartte mennä motarille, jota joka tienhaarassa tarjottiin. Ipod oli tarpeen.

Kotona otin makeat päikkärit. Nautiskellen siitä, että ei tartte tehdä sitä salaa. Nyt istuskelen taas laitoksen lattialla kirjoittamassa. Viikon alut on aina vaikeimpia. Viikonloppuna kun on päässyt haistelemaan vapauden tuulia, niin tänne tuleminen tuntuu erityisen kurjalta. Ja kun ei yhtään tiedä kauanko tätä on jäljellä. Laskujeni mukaan oon ollu täällä nyt kuukauden. Hoitojaksot liikkuu 2-3 kuukaudessa, mutta on täällä ihmisiä jotka on ollu jo vuoden. Siinä vaiheessa mä kyllä olisin lähteny kävelemään jo useampi kuukausi sitten. Kun olis jotku takeet, että tää auttaa, mutta kun täytyis vaan luottaa systeemiin. Se on vaikeaa. Kai tää on kuitenkin parempi ku olla HYKS:in osastolla.

Tänään tulee Miss Suomi. Laulaja vieraana on Jenni Vartiainen, jonka uus levy on musta ihan hyvä. Katson siis kisat varmaan vaan siksi, että nään sen esityksen. Täällä ihan vaihdetaan iltapala aikaa kisojen tähden.

Huomenna on tulossa ihan mukava päivä. Nään yhtä sairaalassa hakittua kaveria ja päivän ryhmäkään ei oo hassumpi. Ruokaryhmä. Tehdään varppeja.

5.2.08

Aamulla en herännyt. Hoitaja oli tuonut lääkkeetkin ja olin ne ottanut ilman minkäänlaista mielikuvaa asiasta. Nyt tekee koko ajan mieli peiton alle. Uni vaan ei tule, niin turhaa vaan jäpittää lakanoiden välissä. Lisäksi yksi syömistäni lääkkeistä aiheuttaa sen, että kuolaa valuu enemmän ku yleensä. Viimeyön kuolat on ennätys ja tyyny on niin märkä, että tuskin kuivuu iltaan mennessä. Tällainen likainen yksityiskohta.

Nukuin, kun multa tultiin kysymään oonko vielä menossa fysioterapiaan. Tottahan toki. Katsoin kartasta missä talo sijaitsee ja lähdin jahtiin löytämättä taloa. Viimeinen ja lähinnä oleva sitten tärppäsi. Oli tosi mukava terapeutti ja hiero niskoja todella hyvin. Ilmoittauduin tanssi kurssille ja harkitsen vielä liittymistä syömishäiriöisten tanssi kurssille. En kyllä kehtaa näissä mitoissa mennä, jos sinne menee vaan luurankoja. Terapeutti lupasi kysyä asiaa. Vaikutti tosi toimivalta kokonaisuudelta. Kerrankin jokin asia paremmin kun hyks:ssä. Tanssikurssikin kestää kesäkuuhun asti.

Tänään oli myös kuvaryhmä. Piirsin nukkuvan tytön taivaalle. Ajatus juoksee yhtä lujaa kun maalauksessa. Kuvaryhmä on mukava. Siellä jotenkin kaikki antaa vapaasti ajatusten tulla. Kun kuvat käydään läpi on suloista, miten täällä isännän paikkaa pitävä poika on piirtänyt kukkasia sateenkaaren alle ja toinen laatikkoauton, joka esittää limusiinia ja toisen vuoria, hän haluaisi lähteä matkalle limusiinin kyydissä.

Olisin halunnut lähteä nyt kaupunkiin lähettämään näitä tekstejä, katsomaan vähän asuntoja ja ihan käydä Motivuksessa kyselemässä miten niiden hommat pyörii. Olen päättänyt ostaa jumppakortin. Tää paisuminen ei saa enää jatkua. 2kg per viikko, vaikka en edes herkuttele mitään. Se on lääkkeistä johtuvaa, mutta niistä kun ei voi mitään ottaa pois. Olisipahan tekemistä päiville ja illalle. Jos ei käy sellaista tuuria kun mulle tällä viikolla, että on vuorossa astioiden kattaminen päivälliselle, mikä tarkoittaa sitä, ettei ehdi kunnolla kaupunkiin ja takas kattamaan niitä astioita. Niitä kun ei voi jakaa esim. nyt, koska on liian aikaista, vaikka kukaan ei käy keittiössä.

Menen tänään illalla pojkiksen luo. Eilen kierrettiin Töölöön lahti. Tänään on vuorossa ihan vaan makoilua sohvalla ja mun tietokoneen näpräystä. Laskuja maksettavana, blogin päivitys ja sellaisen pelin haluaisin koneelleni saada kun Mahjong (jos se nyt edes kirjoitetaan noin). Tänään aamun vaikeuksien jälkeen täällä on taas siedettävää olla. Odotan kuitenkin jo innolla iltaa

Istun kotona isän työhuoneessa kirjoittamassa. Paikka on aina herättänyt mussa hirmusta arvostusta. Tiedekirjoja katosta lattiaan koko huone täynnä ja valtava työpöytä niiden keskellä. Tiedän ettei isä pidä mun hengailusta sen koneella, joten yritän saaada itseni valmiiksi ennen kiinni jäämistä.

Tänään olivat sairaanhoitajat valppaina ja jouduin kolme kertaa nousemaan ylös sängystä. Mielestäni se oli kohtuutonta, koska luin. En siis nukkunut. Ja jouduin käytävään röyhtäilevän miehen seuraan. Ei siinä mitään, kaikilla on oireemme, mutta välillä menee vähän yli. Pystyin jotenkuten keskittymään. Kirja kertoo kapitalismin kahleista ja siitä miten mainokset syövät kaiken tyhjän tilan.

Lähdemme mökille tänään. Odotan vesikielellä punavinkku lasillistani saunan kera. Olis romanttista jos sataisi vielä yhtä paljon lunta kun nyt. Törmäsin tuiskeessa bussipysäkillä serkkuuni. Mukava ylläri, ei oltu nähty luvattoman pitkään aikaan. Miksi serkkuihin on niin vaikeaa pitää yhteyttä vaikka he asuvat samassa kaupungissa?

Huomaan tirkisteleväni ihmisiä

30.1.08
Huomaan tirkisteleväni ihmisiä. Osastollamme on mies, joka nielee ilmaa ja röyhtäilee sen ulos. Hän isutuu keinutuolissa aina. Aina. Nainen rasvaa käsiään aina kun tapaan hänet. Poika viereisessä huoneessa laulaa yksinään. Kaikki kerääntyvät kasomaan Dr.Philliä ja salattuja elämiä. Se osastollamme.Istun kolmatta kertaa kolmen päivän aikana mbarissa juomassa lattea. Läppärissä on se mukavuus että ei koskaan istu yksin vaan on selvästi tekemässä jotain. Sama kun ihmiset vuoraavat naamansa Metrolehdillä aamuruuhkassa. Vältytään muiden katseilta tai siitä ikävyydest' ett' joku katselisi sinua.Pyykkikoneemme suoriutui kiltisti puolentoista viikon pyykeistäni yhdellä nielauksella. Lisäksi tänään oli oireiden hallinta kurssi ja luin Lumen tajun loppuun. Oikeastaan tämän pävän reissun tarkkoitus oli hakea uusia pokkareita. Aion uskaltautua vanhempieni kanssa mökille viikonlopuksi keskelle kinoksia. Nyt kun pytyn lukemaan, hyödynnän sitä. Isäkin lukee, äiti keskitttyy kokkaamiseen. Ruoka sairaalan ulkopuolella maistuu mahdottoman hyvälle. Lisäksi saan viikottaisen punaviini annokseni. Ajattelin nauttia sen nyt saunan lämmössä. Minussa on ainakin kaksi erikoisuutta. Juon aina jotain saunan kuumuudessa enkä ole ikinä oppinut seisomaan suihkussa. Sillon kun oli vielä oma rauha, join usein aamukahvin suihkussa.Lisäksi huonoihintapoihin liittyy se, että unohdan aina vasta blogiani kommentoille ihmisisille. Anteeksipyynnöt siitä. Yritän parantaa tapani.Tämä on varmaan eka pitkiin aikoihin, kun en halua kommentoida sairauttan. Olen lopen kyllästynyt sairastamaani. Ja huomaan että olen alkanut pitää rutiineista. Kuten täällä istumisesta säännöllisesti, nukkumaan menosta samaan aikaan, joka on osottautunut kello 20:si. Inhoan kun osastolla syödään muuhun aikaan kun sovittuun. Vaikka se on vaan 15min, harmittaa se silti. Jos asuisin yksin kehittyisi mulle varmaan vahvat tavat. Isäni aina sanoo, että vanhetessa rutiinit muuttuvat aina tärkeimmiksi, olenkohan siis vanhenemasa.Tekstiä olisi varmaan tullut enemmänkin, mutta pakko lähteä taas sairaalan unettavaan ympäristöön, missä pyykkipino odottaa viikkaamista.

Tee sillon kuin pystyt

Eilen oli super päivä. Maalasin ton ornamentin, mikä oli suoritus sinäänsä kuukausiin väreihin kun olin koskematta. Kirjoitin blogin ja luin vielä joku 50 sivua kirjaa. Super päivä. Tänään on huonompi päivä. Mua herätelleet ihmiset on kuullu kunniansa. Toisaalta oon tänäänkin pystytnyt lukemaan kirjaa. Olen aivan uppoutunut tarinaan, Lumen taju. Kerrankin joku vie mukanaan. Ja kirja on 600 sivuinen, joten ehdin vielä nauttia.

Nyt isutn mbaarissa. Näiden taulujen maalaajan haluaisin tavata. Uskomattoman hienoja. Muutenkin tekee hyvää käydä joka päivä ihmisten ilmoille, jotta ei menetä toivoaan tähän elämään. Elämää on sairaalan ulkopuolella. Kyllä mä vielä ponnistan. Aikomuksena on hakea ens yhteishaussa. Kaikki hokee, että kestää kuntoutua ja että en ehkä kuntoudu sille samalle tasolle kun ennen sairautta, mutta mä en halua uskoa sitä. Uskon päin vasoin. Olin niin monta vuotta huonossa kunnossa ennen varsinaista sairastumista, sairaalaan menoa. Uskon, että musta tulee parempi kun ennen sairautta. Terapeuttini viime vuodelta jaksoi hokea sitä, että musta vielä tulee mitä haluan ja opinnot tulee sujumaan. Niitä sanoja muistellen.

28.1.08

Elämänvoima. Se on kietoutuneena kaikkiin meihin. Sairastuessa voima vain katoaa. Nyt on vain pakkouskoa että se löytyy uudestaan. Tänään on hyvä päivä ja tuntee itsensä toimintakykyiseksi. Pitäisi uskaltaa tarttua kirjaan tai pensseliin. Tuntuu kuin sairautta ei olisi. Huomenna asia voi olla täysin toisin päin. Tai vaikka jo illalla. Pitäisi käyttää tätä hetkeä ja tätä mahdollisuutta käyttää elämänvoimaa kun se on nousseena pintaan. Toisaalta ei saisi taas vaatia itseltään liikaa. Kuormittaa itseään ja huomenna ei taas jaksa mitään. Onhan tämäkin jo tietty suoritus, päivittää blogia. Niin kun niitä suorituksia nyt täyttyy taas laskea.

Meidän toimintaterapeutti on kuin ruumiillistuma siitä mitä itse haluaisin nyt olla. Raikas, nätti, kihloissa tai naimisissa ja raskaana. Koulutus takana. Varma työpaikka. Vaikka en tosta varmasta työpaikasta ole niin varma haluaisinko edes sellaista. Isän jälkiä voisi kävellä. Ja nauttia siitä vapaudesta ja aina vain parempaan pyrkimisestä minkä freelancer työ antaa.

Kävin äsken kanttiinissa. On surullista nähdä siellä ihmisiä joita oli samalla osastolla itsensä kanssa. Sairaus täysin vieneenä. Toisaalta se tuo kierolla tavalla uhmaa, että minähän en kroonistu ja pääsen tästä vielä takaisin normaaliin maailmaan. Elän nyt vain tällaista kupla vaihetta, josta joskus voin tehdä näyttelyn tai jotain muuta. Vain välivaihe. Ja ehkä tarvitsen siihen tätä kuntoutus osastoa, pakko myöntää. Parempia päiviä on ollut jo enemmän kun hyks:n neljän kuukauden reissulla.

Voimaa antaa näin hyvänä ja varsinkin huonona päivänä miesystävä. Vaikka mun vaikeaa päivää on vaikea kääntää paremmaksi päiväksi, mutta lähellä olo edes helpottaa oloa. Viime viikonloppu oli tosi mukava, vaikka mulla ei ollut mikään super päivä. Sitä pitää vain oppia olemaan sairauden kanssa. välillä on kausia, jolloin sairaus on päällä ja välillä se lepää. Nyt olis kyllä jo aika sen mennä lepoon.

Joka tapauksessa jaksan tällä hetkellä tsempata meidän suhteen takia. Haluaisin normaalin parisuhteen. Sitä kun ei oikein ole vielä meille suotu. Sairastamiseen on mennyt jo niin kauan aikaa. Snellussa oli opettaja joka mentoroi mua ja tiesi tilanteeni. Hän tapasi mut sairasloma aikana ja sanat olivat vähissä. Olin tehnyt hienot työt ja palaute oli vain positiivista. Lopulta hän sanoi: ”Muista aina, että elämä kantaa. Siihen voi luottaa” Sitä sopii hokea nyt.

23.1.08

23.1.08

Tänään olen päättänyt olla koko päivän sisällä, jos nyt en saa jotain erityis pistosta. Aamulla oli oireidenhallinta kurssi ja aiheena stressi. Oli ihan hyvä. Nukuin kunnon päikkärit – neljä tuntia. Kunnon sikeää unta. Heräsin vasta äskettäin syömään. Aamulla oli punnitus ja paino oli noussut taas 1,5 kg. On uskomatonta miten se vaan nousee, vaikka en herkutttele mitään. Lääkärin tapaamisella ei oikein tullut juuta eikä jaata siihen miten lääkeet vaikuttaa painoon.

Olen polttanut 4 röökiä ja 2 niistä on mennyt luihin ja ytimiin. Nyt vaan jäpitän tässä sängyllä. Mitähän kaikki ne tekee joilla ei ole kannettavaa? Täällä ei ole oikeestaan mitään tekemistä. Tv:n katselua. Ja se onkin koko ajan päällä. Tosi aktivoivaa. Piano löytyy jos osaa soittaa. Onhan se ymmärrettävää, ettei koko aikaa voi olla tekemistä tai ohjattua sellaista, mutta olis edes lehtiä mitä selata.

Tänään puhuttiin siitä miten parantumisen ”pakko” tuo stressiä. Kaikilla on hirveet odotukset puhumattakaan omista odotuksista. Odotukset on niin jotenkin murskaavia. Ne ei anna aikaa. Eikä paljoa arvoa epäonnistumiselle. Hyvä että ehtii itse tunnustaa ja tunnistaa että on sairas, kun niin moni toivoo sun jo parantuneen. Ja ehtoja tulee. Mietteitä siitä miten meidänkin suhde muuttuu jos en ala paranemaan. Itse mietin miten oma elämä tulee menemään jos en ala paranemaan. Ala paranmaan, jo on termi. Sen jo tunnen ja tiedostan, että elämä ei tule menemään niin kuin ns. tavallisesti menee. Rutiinit tulee olemaan poikkeuksellisen tärkeitä. Se saanko koulutuksen tai jaksanko käydä töissä, on isoja tulevaisuuden pelkoja. Ja ne tuo stressiä. Lähes lamaannuttaa.

Itse jotenkin ajattelen, että tää on vaan mun elämä. Välillä tosi vaikeita päivä välillä helpompia. Toivoisin saada elää oman näköisen elämän. Ja toivon, ettei esim sairaus estä sitä. Onnellisuutta tällainen sairaala elämä ei tuo. Jos pääsis vaan jaloilleen ja rakentamaan omaa elämää.Toivoisin vaan saavani oman pesän jostain. Ja joskus tulevaisuudessa lapsia.

BDI 31

Mä haluaisin oikeesti että tää kokoo paska menis ohi. .Tuntuu ettei itse voi vaikuttaa mitenkään. Mennään vaan osastolta toiselle. Ja paha olo vaan jatkuu. Ihan kun istuis junassa ja katselis vaan maisemia vailla pääämäärää. Tällä nykyisellä osastolla ei ole edes omaa lääkäriä. Tuntuu jo liian pahalta. Mikään mitä ytitetääm ti tunnu auttavan. Jaksaminen on koetuksella.

Heräsin tänään 13 ja en löytänyt muuta syytä nousta ylös kun aamu tupakka joka nousee nuppiin ja tuo hyväää oloa

17.1.2007

Pitkästä aikaa päivittelen blogiani. Aikani on vierähtänyt osastolla, melkein 4 kuukautta taas. Ja suoraan toiselle osastolle. Kuntoututtavalle sellaiselle.Kammoksun jo pelkkää sanaa kuntouttava ja nyt olen sen sydämmessa - kuntouttavalla osastolla. Paikka on todellinen laitos. Paljon jo täysin kroonistuneita potilaita ja tässä sydämessä ei puhuta. Kaikki ovat hiljaa. Kukaan ei puhu tosilleen.Eniten rasittavat hoitajat, jotka tuntuvat pitävän hoidettavat mahdollisimman kaukana itsestään

Istun kahvilassa kirjoittamassa. Pöytääni istuu joukko oman ikäsiä ihmisiä. He ovat täynnä elämän janoa. Mistä minäkin sen löytäisin. Lääkärin papereissa lukee, että tartten pitkää kuntoutusta. Toisaalta en jaksa kuunnella näidenkään juttuja. Ehkä haluan lukemaan viestintää. Oliskohan se mahdollista. Nää ihmiset ilmeisesti lukee.

Vaihdoin paikkaa kun en saanut niiden nettiä toimimaan. Aika surkee viestinnän opiskelija… Täällä taas ei ole nettiä. Saa lähettäminen jäädä huomiselle. Perjantaille. Olis kiva tehä jotain kivaa, mutta kuntoutukseen ei kuulu perjantai kivat. Lauantaina saan nauttia hetken normaalista elämästä, kun pääsen pojkiksen luokse yöksi.

Varmaan vaan harva tajuaa normaalin merkityksen. Tavata kavereita, laittaa ruokaa, käydä niillä tylsillä luennoilla jne. Itse taistelen arki puuhien ympärillä. Ymmärtämättä päästää irti ja elää sitä elämää jota on tarjolla. Pysyisin ensin hereillä koko päivän. Omahoitaja keskustelut ovat täysin vieraita täällä.

Kun katselee väkijoukkoa, tuntuu että kaikilla on suuta ja he ovat vain läpiku lku matkalla ja loput näkemässä kavereita. Pakko päästä normaalien omani ikäisten seuraan, jotta tää yksinäisyys helpottaa ja illat saa jotain merkitystä. Ja päivät myös.

Haluaisin oppia sarjakuvien piirtämistä. Kertoa sanomaa pelkästään mustalla tussilla. Tuntuu vaan että kaikki ideat ovat käytetty ja mä vaan kopion. Hahmon luominen on vaikein osa. Tuntuu, että kaikki ideat on jo käytetty. Tahdon tehdä jotian luovaa.Toisaalta teen sitä koko ajan, kirjoittamalla. Käsialani on muuttunut niin pieneksi, että en edes itse saa siitä selvää. Kiitos taas sairauden. Tai lääkityksenTai siltä se ainakin tuntuu. Haluaisin, että muut voisivat kävellä kengissäni ja jakaa palan elämääni päiväni..

Sairastaessa arvot menevät päälaelleen ja muotoutuvat. Terveys nousee kliseisesti kärkeen. Oma arvopohjani on vielä kovin kiinni siitä mihin olen kotoa oppinut ja työ on kärkipäässä. Niin kuin oma isänikin vielä sairauden jatkuneena näin pitkään jaksaa toitottaa, että pääsisin jaloilleni tekemään töitä. Haluaisin päästää irti arvoista jotka pakottavat mut ajattelemaan omaa itseisarvoani työn kautta. Olosta jolloin olen nolla, kun en tuota mitään tai ole muuten vaan hyödyksi tälle yhteiskunnalle. Yritän mutta en vaan tahdo pystyä. Olen aivan puolikuntoinen ja silti selaan mahdollisia koulupaikkoja. Edelliset kun eivät ole oikein onnistuneita.

Mun täytyy vaan hyväksyä, että oma elämä menee vähän eri tavalla kun monen muun. Pitää löytää se oma reitti ja unohtaa ajan kuluminen. Vaikka siinä on töitä, koska haluaisin jo syksyksi kouluun.