GRRR...

Taas päiväosasto viikko edessä. Ihan syvältä. Siellä oleminen tuntuu jo niin täysin rutinoituneelta. Menettänyt jotenkin merkityksensä. Suostuin vain yhden viikon jaksoon. Oon viettänyt siellä aivan liikaa aikaa siihen nähden, paljonko oon mennyt eteenpäin. Turhauttavaa, että ihmiset käy siellä viettämässä muutaman viikon ja lähtee jätten peräänsä nallekortteja:" Kiitos! Nämä olivat elämäni parhaat kaksi viiikkoa. Te pelastitte minut!". Mitä tähän vois enää sanoa?

Ja uus psykiatri ei ole 100 varmasti edes lukenut papereita. Se plärää ja lukee niitä samaan aikaan kun mun pitäis jutella sille. Tulee hieman tyhmä olo. Ja tänään kun sanoin, että J on sitä mieltä, että mun pitäis mennä osastolle, eikä päiväosastosta ole tarpeeksi apua, niin vastaus oli, että oliko osasto jaksosta sitten enemmän apua? No, mä en ole ollut osastolla. Miksi et? No kun ei sitä ole koskaan otettu kunnolla vaihtoehtona esiin... Tuntuuko hieman tollolta jutella ihmiselle, jolla ei ole mitään käsitystä missä mennään. Sit se vaan istuu hiljaa ja tulee viiden minsan taukoja. Voi *******!

Onneks on vielä viikonloppu aikaa sauhuta tätä vihaa jonnekkin muualle... Tulossa siis tosi kiva viikko! Ja sen lisäksi pitäisi saada tutkielma valmiiksi...

Huh-huh...

http://koti.mbnet.fi/soukkio/juodaan.jpg

Olipa kerran elämä

Pikään aikaan ihan paras hankinta! Muistatteko lapsuudesta Olipa kerran elämä-sarjan? Ostin kaikki 26 jaksoa sisältävän dvd-setin! Mä muistan kaikkien hahmojen nimet vieläkin. Ai mikä ahaa-elämys (: Tänään on vuorossa lapsen kasvua... ihan hedelmöittymisestä asti.

Karkasin koulusta jo ekan tunnin jälkeen. Huomenna aion nukkua ja tehdä tutkielmaa, samoin kun perjantaina. Nyt ei vaan jaksa kakkea. Täytyy valita, että pääsee kurssit kuitenkin läpi..

S kävi kylässä ja soitti pianoa. Olipa ihana kuunnella. Itsekkin innostu soittelemaan. Hermo vaan menee niin äkkiä, kun ei sormet enää taivu kunnolla. Ihanaa kuitenkin saada edes selkärangasta joitain tuttuja kappaleita ja saada pianosta ääntä. Työnalle jää Beethovenin Kuutamo. Se olisi juuri sopivan "helppo" ja hirmu kaunis kappale.

The time of Ashes

Tänään oli psyko. Vaa´an karttaminen ei enää onnistunut. Ihmeen kauan se onnistuikin. Kokonaisen kuukauden. Joka tapauksessa kerran olisi voinut jättää väliin. Nyt vaan ärsyttää jutella omista asioistaan. Ei jaksa tsempata ja töksäyttelee totuuksia. Sinällään hyvä, tietysti, mutta lievää ristiriitaa esim kuukauden takaiseen tilanteeseen... Harmittaa, että se luottamus jonka on ansainnut, saatta karista aika nopeesti. Ei pitäis ikinä liiotella, että menee hyvin, jos menee vaan ihan ok tai siinnä rajoilla. Joka tapauksessa jo nyt jännittää perjantain lekuri.. Ihan vieras tyyppi ja vaikeet asiat.

Koulussa pitäis a)jaksaa ollaa koko päivät b) tehdä tutkielmaa. Kumpikin tuntuu raskaalta. Onneks maalaaminen on ihan hirmu kivaa. Muutenkin ryhmä alkaa olla jo aika yhtenäinen ja kaikki on mukana. Kiva mennä aina kouluun, kun alkaa jo tuntemaan vähän ihmisiä. Ja rutiinit on aina samat. Jotenkin tosi turvallista. Voikun ois vaan enemmän voimia...

Myrkkysienen päällä lepäämässä

Väsyttää ja kurkku on kipee. Lähin koulusta aikasemmin ja nukkunu koko päivän. Ahdistaa ja oon koko päivän toivonu, että psyko ois ollu jo tänään.

Ulkona on räntää. Syksyllä vielä odotin just tätä päivää. Kuoro olisi alkanut tänään. Koko muu poppoo on laulanut jo pitkään. Kävin kuuntelemassa niiden konsertin ja tuntu hienolta, että olis päässyt mukaan. Nyt ei tunnu voimat riittävän... Kaikki taas jotenkin hajoo käsiin. Takaraivossa vaan soi ehdotus saikusta. En millään haluaisi, mutta ei oo realistista, että jaksan näin edes jouluun asti. Vaikka kuinka tsemppaisi...

Sitä ei jaksa enää olla edes vihanen itselleen. Ei pysty pitämään häntää pystyssä. Jotenkin hyväksyny vaan koko tilanteen ja oman voimattomuuden.

Failing to grieve leads to a loss of passion in the whole of life

http://arthist.cla.umn.edu/aict/images/18_20/SPL/512/075.jpg

Jokainen pysähtynyt hetki vetää sisäänpäin. Ajatukset karkaavat ja itseään on vaikea saada liikkeelle. Hymy täytyy pakottaa. Tuntuu kuin sen meikkaisi päälleen tietäen, että se tekee hyvää.

Tänään söin pizzan. Ja tikkarin. Ja mansikka pusun. Olen varmasti jonkinlaisessa sokerirasvapöhnässä. Ensimmäinen lämminateria viikkoon... Jihuu... Jotkut kuulemma pääsevät paastoamalla johonkin kauniiseen voimantunteeseen ja leijumiseen. Miksi minä en sitä saa? Se on vain arkipäivää joka yht´äkkiä on taas tässä. Ei sitä tarvitse yrittää. Huomaa vain taas olleensa pitkään syömättä. Krooniselle syömishäiriölle on kauniimpikin nimi - pitkittynyt syömishäiriö.

Koin äsken seikkailun. Tom Cruise pelasti tyttöystävänsä Die Hard kolmosessa. Täysin mitäänsanomaton, ihan viihdyttävä leffa. Mukavaa olla hetki ajattelematta.

Luulin hikoilevani tänään töissä ja kuitenkin sain lahjaksi kipeän kurkun. En tainnut oikeasti hikoilla, vaan lääkkeet sisälläni. Huomenna en välitä kuumuudesta ja pidän lämpimästi päällä. Ei tässä nyt jaksa sairastua.

Sureminen olisi mukavaa. Niin paljosta voisi surra. Se on kuulemma edellytys paranemiseen. Mutta miten surraan? Olisi ikävä surra yksin. Se ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta. Pelottavalta. Miten surra, kun ei osaa antautua luottamukseen? Varmastikkaan edes itseään kohtaan. Kuitenkin haluaisin surra. Oikein kunnolla ja pitkään. Onkohan se sitä pohjan kautta ylös kiipeämistä... Sitäkö tällä kaikella haetaankin... Kuulostaa liian helpolta ratkaisulta...

Pomppii kuin pallo

http://www.ibiblio.org/wm/paint/auth/kandinsky/kandinsky.comp-7.jpg

Päivä on mennyt taidetta ja musiikkia selaillessa. Kadinsky vei palan sydämmestäni. Niin kaunista. Taito säveltää maalatessa. Taito jota kadehdin. Koulussa väriopissa pyrimme värien musikaalisuuteen. Kadinsky on ymmärtänyt mitä se on. Toivottavasti minäkin vielä jokin päivä.

Käykää piristämässä päiväänne ja kuunnelkaa Grismusiquen mahtavaa mahtavaa tunteellista ja minimalistista musiikkia. Se pelastaa päivänne!

http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewprofile&friendID=99429754

Tänään ei ole juurikaan sanottavaa. Pää on täynnä ajatuksia. Täytyisi syödä, siivota, lukea ja käydä viikonloppu töissä. Tutkimusta pitäisi saada sivutolkulla eteenpäin.

Kuitenkin rakastan elämääni, vaikka en voi nyt hyvin. En tiedä ratkaisuita tai ainakin vaihtoehdot pelottavat. Kaipaan tukea, jota en tunnu nyt saavan mistään. En sitä tukea jota tarvitsisin. Rohkaisua ja hellää huolehtimista. Ehdotonta rakkautta. Kaikessa on nyt ehtoja. Läheiseni asettavat ehtoja olemiselleni, joita en kykene täyttämään.

Tämä elämä siis... Pomppii kuin superpallo. Välillä aivan hallitsemattomasti ja riemua kun sen hallitsee. Nyt ei taas pompi ihan oikeaan suuntaan. Kaikki on periaatteessa ihan hallinnassa. Rutiinit ja velvollisuudet hoituu, mutta sisäset demonit kummittelee. Taas täytyisi olla niin pirun tehokas. Ei voi hellittää ja päästää irti. Vituttaa, kun ei hallitse pomppuja. Tietää mitä tarvitsee. Tahto ajaa eteenpäin. Halut taas väärään suuntaan. Onneksi ne kuitenkin osaa erottaa toisistaan. Se on ehkä jo iso askel.

Koulussa on kiireistä ja pitäisi lukea urakalla. To Do-listoja on kolme. Ne ovat eri pituisia, mutta vaikuttavia. Sitä vaatii itseltään niin paljon. Toisaalta se on juuri se, mikä auttaa vaikean yli. Jos ei olisi tavotteita ja vain pysähtyisi paikalleen, sitä vähitellen kuolisi sisältäpäin. Toisaalta taas hukuttaa itseään tekemiseen. Se helpottaa elämän janoa. Antaa merkityksen. Kun nukahtaa illalla tuntien vieneensä pientä palaa maailmasta eteenpäin, omasta mielestään oikeaan suuntaan, voi toivoa näkevänsä kauniita unia.

Olen viime viikkoina tajunnut mitä avoimmuus on. Se vaatii rohkeutta. Hyväksymisen siitä, että kaikki eivät sinusta pidä. Kuitenkin se on ainut mikä vie eteenpäin. Kertoa itsestään asioiden oikeilla nimillä. Jos peittelee ja peittelee, antaa itsestään vain palasen. Elää vain palasta elämästään. Silloin ei voi kuin syyttää itseään, jos ei tunne elävänsä täysillä ja tyydyttävästi. Tulen mustana tai valkoisena, mutta en harmaana. Itsellenikään. Varsinkaan.