Itsemurha

Blogeja selaillessani olen törmännyt pelottavan moneen sivuun, jotka käsittelevät ainoastaan kirjoittajansa mietintöjä omasta itsemurhastaan. Ensimmäinen ajatus on tietysti, ovatko nämä nyt ihan todellisia... Mutta jos ihminen jaksaa päivästä toiseen kirjoittaa lisää, on kyse varmastikkin aidoista sivustoista. Suurin osa kirjoittajista kärsivät masennuksesta ja saavat hoitoa. Masentuneelle itsemurha-ajatukset eivät ole vieraita. Miksi siis toiset toteuttavat ajatuksensa ja toise eivät. Itse suosin psykologista ja psykiatrista näkökulmaa jokaisen ihmisen ymmärtämiseen, mutta näitä tekstejä lueskellessani päätin ottaa selvää vähän lisää itsemurhista.
Sosiologian klassikoista moni elää vielä tänäkin päivänä ja voi hyvin mm. sen vuoksi, että näiden ympärille on rakentunut koulukuntia, jotka kehittävät teorioita eteenpäin suurien sosiologejen jo kuoltua. Émile Durkheim (1858-1917) kirjoitti teoksen Itsemurha vuonna 1897. Teos oli itse sosiologian kannalta tärkeä, koska Durkheim onnistui todistamaan, että itsemurhia ei pysty selittämään pelkästään biologialla tai psykologialla, vaan itsemurhan ymmärtämiseen tarvitaan sosiologiaa ja sen tutkimuskohdetta sosiaalista. Teoksessa tutkitaan ihmisen käyttäytymistä sekä toimimista yhteisön jäsenenä. Itsemurhaa lähestytään käsitteellä sosiaalinen itsemurhakuolleisuus, eikä tarkoituksena ole ymmärtää jokaisen yksittäisen ihmisen tilannetta ja motiivia itsemurhaan, vaan löytää yleisiä käyttäytymissääntöjä yksilön sitoutumisesta ryhmään ja tämän sitoutumisenasteen suhteesta itsemurhakuolleisuuteen.
Jokaisella ihmisellä on elämässään vaikeita kausia. Mikään ei onnistu ja mukana saattaa olla vaikea masennus. Miksi siis kuitenkin toiset jaksavat taistelle ja toiset eivät. Durkheim esittää selitykseksi ihmisen suhdetta ryhmään ja sen sisältämää kollektiivista tajuntaa, joka sopivan kiinteänä sitoo ihmiset elämään myös vaikeuksien keskellä. Mikäli tasapaino ryhmän ja yksilön välillä järkkyy ja ryhmäsidokset höltyvät, on tuloksena yksilön korostuneet käyttäytymissäännöt, joka perustuvat ainoastaan henkilökohtaisiin taipumuksiin.
Durkheim erottaa neljä itsemurhatyyppiä: egoistisen, anomisen, altruistisen ja fatalistisen. Egoisitinen itsemurhatyyppi on tyypillinen modernissa yhteiskunnassa. Tällöin yhteisö on heikentynyt ja yksilöityminen kohonnut. Ihminen ei tunne yhteisöä yläpuolellaan ja olemassaololla ei ole perustaa. Mielestäni näkökanta on erittäin mielenkiintoinen. Itsemurhia, ja myös itsetuhoisuutta monissa eri muodoissa, esiintyy huomattavan paljon länsimaissa. Lähes jokainen tuntemani nuori ja nuoriaikuinen käy sotaa itsensä kanssa toivoen löytävänsä itsensä. Elämässä tuntuu olevan liikaa mahdollisuuksia ja monella Minä on hukassa. Sosiaalisia tilanteita on laidasta laitaan ja usein niissä käytetyt roolit sotivat rankasti päälekkäin. Riittämättömyyden tunne on usein voimakas ja jotta onnistumista tunnetaan, ovat suoritukset lähes epäinhimillisen korkeita. Modernissa maailmassa on vaikeaa tuntea itseään aidoksi ja minäänsä jatkumoksi, kun mikään ei tahdo riittää. Jo illan television ja päivän iltapäivälehtien lukeminen asettaa yksilön koetukselle. Joka paikka pursuaa muotia, ihanteita elämästä ja sitä miten jokaisen tulisi pyrkiä saavuttamaan haaveensa. Ja tämä kaikki puhumattakaan siitä, miten parisuhdetta tai perhettä tulisi kasvattaa ja viedä eteenpäin. On vaikeeaa vain olla. Yhteisössämme vallitsee lähes täysi yksilöllisyys ja yksilöllisyyden paine on monelle sietämätön ja liian vaikea hallita.
Toinen modernissa yhteiskunnissa näkyvä itsemurhatyyppi on anominen. Sanana anominen muistuttaa kaaosta. Tämä toteutuu modernissa yhteiskunnissa esim. taloudellisen epävarmuuden aikana. Tapahtuu paljon irtisanomisia ja konkursseja. Yhteisö on tällöin heikko, eikä siitä ole yksilön moraaliseksi auktoriteetiksi. Leviää helposti "antaa mennä"-asennetta. Toiminnalta puuttuu selkeä säännönmukaisuus ja yksilöt kärsivät siitä.
Anomiselle itsemurhalle vastakkainen tyyppi on fatalistinen. Tällöin yhteisössä vallitsee liika säätely. Syntyy tilanteita, joissa yksilöt saattavat joutua tilanteeseen, jossa he kokoevat etteivät voi enää vaikuttaa loppuelämäänsä ja päätyvät näin fatalistisiin itsemurhiin. Tälläisesta tilanteesta toimii esimerkkinä mm. orjat tai kuolemaan tuomitut. Tätä tyyppiä ei enää juurikaan tutkita, koska sen ajatellaan olevan jo historiallinen.
Egoistiselle tyypille vastakkainen on altruistinen tyyppi. Tällöin yksilöllä ei ole mahdollisuuksia itsenäistyä tarpeeksi. Tyypillistä perinteisissä yhteiskunnissa. Tällöin ihmiset saattavat tehdä esim. ryhmissä itsemurhia tuntiessaan sen olevan heidän velvollisuutensa, jotta eivät rasita olemassaolollaan yhteisöään. Ehkäpä nykypäivän esimerkki atruistisesta itsemurhasta voisi olla uskonnon takia itsemurhapommituksen tekevä yksilö.
Itsemurhat ovat pienimmillään siellä, missä yhteisö on sopivan kiinteä. Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys ovat tasapainotilassa. Yhteisö ei siis ole liian kiinteä eikä liian löyhä ja ihminen saa yksilöllistyä ja silti tuntee yhteisön olevan sopivasti yläpuolellaan. Kuten tiedämme, ihmisen arvomaailma kehittyy lapsena vanhempien välittäessä arvot lapsilleen. Mutta monien nyt keski-iässä 0levien ihmisten arvot, jotka esim. oma ikäpolveni on vanhemmiltaan saanut, alkavat olla liian jäykkiä ja konservatiivisia sovellettaviksi nykypäivän elämään ja valintoihin. Täytyy löytyä joustavuutta. Harva käy koulua enää päiväkodista lukioon tai ammattioppilaitokseen samalla asuinalueella. Nykyään täytyy erikoistua ja varhaisessa vaiheessa. Pärjääminen ja ns. kiltintytön syndrooma istuu suht tiukasti vanhempiemme arvoista meissä nuorissa. Mutta selviääkö tällä nykypäivänä henkisesti tasapainoisena ihmisenä? Työnteonarvostus on huipussaan, mutta missä ovat ne yhteisöt jotka tukevat meitä siinnä? Koulumaailmassa arki on kilpailua. Kuka saa parhaat arvosanat, kuka on lukenut järjestelmällisesti kaiken... Kenellä on mitäkin päällä - kuka on vähän outo ja kuka taas muodin mukainen. Koulumaailmasta yhteisöllisyyttä löytyy ehkä lähinnä bilettämisestä ja siinnäkin alkoholi sanelee tahtia. Monilla ystävistäni suhde perheeseen on etäinen. Vanhemmilta ei tunnuta saavan tukea tai tuki tulee määräily muotoisena, joka joko toisiaan määräilee tai karkoittaa. Harvalla siis tuki löytyy perheestä. Entäs ystävistä? Kaikilla on kiire. Varsinaista yhteisöllisyyttä syntyy harvoin tai sen sytyessä on siitä enää vaikea pitää kiinni korkeakouluopintojen alkaessa.
Toivottavasti näkemykseni on ainoastaan kyyninen. Toivoisin kuulevani sen olevan niin. Kuitenkin uskon tilanteen olevan näin. Yhteiskuntamme suurin arvo tuntuu olevan työnteko. Yhteisöllisyyttä ei siihen kuitenkaan tahdo löytyä. Persoonallisuudelle on tilaa, kunahan se on korrektia. Nuorille yksilöllisyyden paineet ovat kovat ja rauhaa on vaikea löytää. Sen enempää kuin yhteisöllisyyttäkään. Mikä siis ratkaisuksi? Siihen en osaa sanoa mitään.

Onkohan se nyt onni, että kesä tulee...

Homma lipeää helpommin kesällä käsistä.. ulkona on jopa mukavaa lenkkeillä. Tunti kausia. Ja saa vielä toivottavasti kauniin rusketuksenkin kaupan päälle.

Kaikilla ihmisillä vähenee vaatteet ja todellisuus paljastuu. Niin paljon ällöttäviä plösöjä joka paikassa. On käsittämätöntä miten ihmiset eivät pidä itsestään huolta. On aivan yhtä itsetuhoista lihoa yli normaalien mittojen kuin laihtua selvästi niiden alle. Itsekkin joutuu taas miettimään mitä kehtaa laittaa päälle, jotta kehtaa mennä ulos. Viime kesänä valitsin farkut ja hupparin läpi kesän. Sillon tosin olin niin hoikkakin, että paleli koko ajan. Nyt taas on koko ajan kuuma, eikä hupparissa voi enää kulkea ympäriinsä. Monet muut ovat niin mukavan laihoja ja farkkujen vyötäröiltä ei pursua ylimääräistä yli niin kuin itseltäni. Nyt sitä ei voi taas hyväksyä. Kesämekossakin näytän aivan raskaana olevalta, koska olen niin turvonnut. Ja se ei ole ainoastaan omissa silmissäni. Myös muut ovat huomanneet asian...

Asiaa harkittuani olen päättänyt tiputtaa muutaman kilon. En montaa, mutta muutaman. Toisin kuin päiviksellä kuulee noin joka päivä, ei oma oloni ole helpottunut painon noustua normaaliin. Lähellekkään - päinvastoin. En näe mitään syytä kiduttaa itseäni tässä tilassa, kun tiedän sen olevan hoidettavissa muutaman kilon tiputuksella. Ja sitä paitsi lenkkeillessä kuluu mukavasti aikaa. Laihduttaminen on kuitenkin mahdollista ilman aliravitsemustilaan joutumista. Tuntuu helpottavalta kun on tehnyt päätöksen. Ei tarvitse kestää tätä paisutusta enää kauaa.

Jo kolme päivää mennyt ihan hyvin syömisten kanssa. Tottakai on huono-omatunto syömisestä, mutta oon oksentanut ainoastaan kerran. Tuntuu ihan ns. luonnolliselta, että on pikkusen pullea tai ei ainakkan niin laiha kun haluaisi olla. Olisi mukavaa että tunne jatkuisi. Sitä en kuitenkaan tiedä, miksi tänään on prempi olla kuin eilen. Jos sen tietäisi, voisi yrittää tehdä asioita eritavalla tietosesti ja voida useammin paremmin. Ehkä ne avaimet vielä joskus löytyy.

Uudet masennuslääkkeet on auttanu tosi hyvin. On kuitenkin pelottavaa, että syön niitä nyt maksimi annosta. Miten niiden syömisen voi koskaan lopettaa? Ne auttavat niin selvästi. En olis aikasemmin edes uskaltanut ajatella, että nousen ennen aamu yhdeksää ylös joka päivä eikä edes kello ole herättämässä. Yöunet on ihan normaalin pituset, 7-9 tuntia. Talvella ja keväällä kun nukuin noin 14 tuntia vuorokaudesta ja nekin muutamat tunnit jotka olin hereillä oli tuskaa. Mielellään olisi nukkunut vuorokauden ympäri. Enkä edes muista aikaa joka olisi ollut toisenlainen. Elämä on ollut niin kauan suorittamista ja itsensä pakottamista pienempiinkin asioihin. Alisuorittamista ja siitä tulevaa syytöstä epäonnistumisesta. Laiskuudesta, joka ei ehkä olekkaan ollut laiskuutta, vaan masennusta ja aliravitsemusta.

Tänään makoiltiin auringossa rantsussa ja lueskeltiin lehtiä. Mahtavaa, että nyt kiinnostaa lukea ja tietää mitä maailmassa tapahtuu. Talvella aamulehdet vaan kerääntyivät lukemattomina isoina pinkkoina ensin oven eteen, sitten sen viereen ja lopulta parvekkeelle, kunnes jaksoin kantaa ne kierrätyslaatikkoon. Tänään auringossa oli hirmu kuuma ja taisin vähän palaakkin. Ainut iso miinus on, että ei ole satanut kunnolla pitkään aikaan ja allergiaoireet alkaa olla jo ärsyttäviä lääkeistä huolimatta. Nukuin tunnin päikkärit parvekkeella ja herätessä oli silmät aivan tulessa, kurkussa vilisti muraahaisperhe ja nenä valui. On kesä kuitenkin sen arvoista.

Hetkittäin maailma tuntuu mukavalta paikalta. Ihmiset ihan hyväntahtosilta ja oma tulevaisuuskin ihan elämisen arvoiselta. Ne hetket täytyy yrittää painaa tarkasti mieleen, jotta voi huonoimpina hetkinä niitä muistella ja ehkä yrittää järkeillä kaiken johtuvan sairaudesta. On peloittava ajatus, että en olisi koskaan mennyt hoitoon. Mitä silloin olisi tapahtunut? Miten alas olisin ajautunut..

Sairaudentunnottomuus on pelottavaa. Se on niin todellista. Netissä voi lukea liian monen suusta tullutta tekstiä siitä, miten he ovat itse valinneet elämäntavakseen Anoreksian ja muilla ei ole siihen mitään sanottavaa. He eivät koe itseään sairaiksi, vaan ovat vaan valinneet elämäntapansa. Voin kyllä helposti kuvitella miten tuollainen perustelu itselleen syntyy syömishäiriöisen logiikassa, mutta pitää aina uskoa, että kyllä sitä vielä paranee. Kyllä sairaus joskus loppuu. Vaikka aina ja joka hetki ei haluaisikaan parantua tai voimat eivät riitä vastaan taistelussa. Sillon pitää vain sanoa se ääneen ja antaa vastuu muille.

Tänään on leppoisa päivä. Ei tarvitse taistella. Toivottavasti huomennakin olisi rauhallista, eikä tarvitsisi riepotella itseään.

Masennus

Heräät aamulla ja muistat kaikki yöllä nähdyt sekavat unet. Itse näen läninnä tippumis unia. Viimeyönä kauppakeskuksen kerrokset romahtivat yksitellen ja katsoin halkeaman reunalla kun läheiset ihmiseni tippuivat ja katsoivat minua silmiin lentäessään. Toissa yönä hissini tippui taas vaihteeksi pilvenpiirtäjässä. Muutama kerros kerrallaan ja aina vaan nopeammin jos hengitin. Kuitenkin.. Heräät ja pyyhit yölliset unet mielestä. Nouset ja tiedät että pitäisi syödä aamupalaa. Mutta onko pahempaa tapaa aloittaa päivä kun syömällä. Jos ei syö, on edes jokin asia, mistä voi itsessään olla tyytyväinen päivän aikana. Tai vaihtoehtoisesti syödä ja tuntea itsensä entistäkin lihavemmaksi koko päivän.

Selaan aamun lehden ja yleensä lähden lenkille seurasaaren ympäri. Välillä jään nauttimaan kevätauringosta, mikäli missään ei näy pelottavia joutsenia tai muuten vain hengailevia ihmisiä. Toivoisin että minulla olisi koira. Sen kanssa olisi mukaavaa jakaa lenkkeily. Taidan lainata kaverini koiraa vielä tällä viikolla.

Lenkkeillessä yleensä pää selkeää hetkeksi. Suunnitelmat tuntuvat selkeiltä ja helpoilta toteuttaa. Menen vain kotiin ja syön. Ei se aamupala ole niin vaikea. Hyvää se tekee. En halua sairastaa koko elämääni. Kotiin päästyäni käyn suihkussa ja totean että ei minulla ole nälkä. Syön sitten lounaan.

Päivä kuluu ja puuhailen. Kuuluisi syödä viimeistään 12:00 lounasta. Mutta ei minun vielä tarvitse. Ei ole nälkä. Tunnit kuluvat ja kello lähestyy viitä tai kuutta. Päätän syödä jotain. Tällä hetkellä parhaiten uppoavat porkkanaletut. Syömisen jälkeen on kuitenkin aina huono-omatunto. Viime aikoina taas useammin ja useammin illat kääntyvät herkutteluksi ja ahminnaksi.. ja tiedäämmehän mitä siitä taas seuraa.. ja lisää huonoa omaatuntoa.. Ehkä huomenna kaikki on taas paremmin..

Lääkärini kysyi tänään mikä olisi se, joka saa minut taas syömään.. en todella tiedä. Käyn lääkärissä, jotta saisin sieltä neuvoja.. en osaa tai edes halua yrittää itse. Ei mikään onnistu. Ainakaan kahta päivää peräkkäin..

Aamulla herättyäni mietin josko olisi jotain mukavaa tekemistä. Mistään ei innostu. Päivät ovat aamusta iltaan suorittamista. Kauneus on kadonnut maailmastani. Tehdessäni aikaisemmin mukavia asioita, voin vain muistella miltä tämäkin tuntui joskus. Voiden vain syyttää itseäni, että mikään ei tunnu miltään. Tulee kesä ja auringosta pitäisi jaksaa nauttia. Siitä saa energiaa.. hmmm... toivottavasti ensi kesänä tulee edes muutama päivä, jolloin tuntuu mukavalta mennä aurinkoon istumaan...