syyskuuta 21, 2006

Ihmisyyteen kasvaminen

Tänään olen ajatellut ihmisyyteen kasvamista. Mitä se oikeastaan on ja miksi se on niin vaikeaa?

IHMISYYTEEN KASVAMINEN

Aikamme postmoderni sekamelska ajaa ihmistä etsimään onneaan sateenkaaren päästä. Tietomme maailmasta on eriytynyttä ja sirpaleista. Kokonaisuuteen ei tahdo kenelläkään riittää aika. Kunnianhimo ja menestys työuralla luovat helpon putken elämälle. Kuin sateenkaaren, jonka päällä voi leijailla ja toivoa kaiken uurastuksen ja uhrausten jälkeen tippuvansa aarrekirstuun. Mitä sieltä sitten löytyy? Oikein ahkera uraputkelainen varmasti uskoo kirstusta löytyvän paljon rahaa. Mahdollisuuden makeaan materiaan. Yhteiskunnan hyväksynnän materiallisena menestyksenä. Ympäriltä ihailua ja vanhempien ylpeyttä ”onnistumisesta”.

Juuri maalaamani kuva on tarkoituksella hieman naiivi ja ylilyöty. Valitettavasti vain kovin moni länsimaisessa kulttuurissa sydämensä syvyyksissä tuntuu uskovan onnen löytyvän materialistisesta yltäkylläisyydestä, jonka voi saavuttaa taloudellisen voiton maksimoivien yritysten palvonnalla. He tuntuvat miettivän kovin vähän ihmisyyttä, inhimillisyyttä, rakkautta ja todellista sydämen viisautta. Hömpötystä. Eihän sillä rikastu… Tämän kyynisen kuvan olen henkilökohtaisesti kokenut opiskellessani taloutta ennen Snellman-korkeakoulua.

Mutta mikä ajaa ihmiset tällaiseen tilaan? Sydämettömyyteen itseään ja ympäristöään kohtaan. Toimimaan kuin koneet jotakin suurta helpotusta odottaen. Moni entisistä koulutovereistani myöntää avoimesti vihaavansa koulussa käymistä. He eivät näe siinä juurikaan järkeä, mutta kun ei oikein muutakaan ole keksinyt. Kuitenkin tuntuu tärkeältä valmistua mahdollisimman nuorena, mahdollisimman hyvillä papereilla, jotta tulevaisuus on turvattu. He myöntävät olevansa onnettomia, mutta ovat voimattomia oman tiensä edessä.

Suomalainen koulusysteemi on omiaan kasvattamaan kuuliaisia kansalaisia. Tunteita ei liioin korosteta opetuksessa ja vain ahkerista tiedollisista suorituksista palkitaan. Lasten ja nuorten lahjakkaita puolia pyritään löytämään ja tukemaan, mutta niiden jäädessä ns. kovien tiedeaineiden ulkopuolelle ei nuori todellisuudessa voi saada kovinkaan paljoa tukea. Opetussuunnitelmissa ei ole aikaa ja tilaa todelliselle henkiselle kasvulle, koska tiedollista puolta kunnioitetaan kaiken yli.

Korkeakoulutasolle päästäessä opetus muokkautuu pitkälti yritysten tarpeiden mukaan. Mutta missä on ihmisten tarpeet? Eivätkö yritykset ole juuri ihmisiä varten? Valitettavasti yritykset ovat jo aikoja sitten oppineet luomaan meille tarpeita, joita emme edes tienneet olevan olemassa. Ne vääristävät ihmisyyden ja luovat naisista nukkeja, miehistä supersankareita. Jo lapset ihastuvat koko ajan aikaisemmassa vaiheessa täysin luonnottomiin ihmisen mallisiin nukkeihin, jotka eivät tunne todellisia tunteita vaan ovat koko ajan tosi cool.

Lapsuuden kehitysvaihe luo perustan tunteiden kokemiselle. Rauhallinen ympäristö turvallisine aikuisen malleineen luo parhaimmillaan lapselle tilan kasvaa omaksi itsekseen. Kyvyn kieltäytyä itsestään vastemielisiltä asioilta ja tekemiseltä. Lapsesta kasvaa puhdas, itse ajatteleva yksilö. Lapselle kuuluu tarjota mahdollisuus kasvattaa minäänsä juuri itselleen oikeaan suuntaan. Valitettavasti nykymaailman hektinen ja tekninen ympäristö tuntuu turruttavan lasten todellisia sisäsyntyisiä tarpeita ja vaikeuttamaan niiden tunnistamista. Lapsen puhtaat tunnekokemukset ja samaistuminen ympäristöönsä kiepsahtaa helposti lasta vastaan ja lävistää hänet. Ärsykkeet, joita lapsen ympäristö tulvii, ovat käsittämättömän voimakkaita ja sumentavat jopa minunkin pääni katsellessani esimerkiksi vain hetken nykyaikaisia lastenohjelmia. Jokainen lapselle suunnattu televisio-ohjelman mainostauko pursuaa huutavia ja vilkkuvia leluja, joilla on tarkoitus leikkiä tietyllä tavalla. Lapsen omalle luovuudelle ja tunteiden etsimiselle ei jää tilaa. Ne syötetään hänelle valmiina. Lisäksi elintason voimakas kasvu viimeisten vuosikymmenien aikana tuntuu passivoineen lapset myös fyysisesti. Fyysinen rasitus koetaan rasituksena, eikä mielikuvituksen perässä lähdetä mielellään ulos leikkimään ja esimerkiksi majoja rakentamaan. Lasten maailma tuntuu köyhtyvän vuosi vuodelta.

Suurimman ongelman näen lasten kasvamisessa nykymaailmassa juuri sen lävistävyydessä. Omaksi itsekseen kasvamiselle ei löydy tilaa, mikäli aikuiset ympärillä eivät varsinaisesti ja tietoisesti raivaa tätä tilaa lapselle. Lapsille tarjottavat roolimallit ovat ratkaisevassa asemassa. Vahvoja aikuisia, jotka näyttävät omalla toiminnallaan, että yhteiskunnassamme vallitseva hektinen valtaväestö materian tavoitteluineen ei ole ainut malli elämiselle. Rohkeutta toteuttaa itseään, vaikka se tarkoittaisikin tietyllä tavalla valtavirrasta pois hyppäämistä ja sitä myötä jopa herättää pelon tunnetta. Kuitenkin turvallinen eläytyminen vahvaan aikuiseen aikaansaa empaattisuuden kyvyn, jonka uskon olevan välttämätön taito myös itsensä rakastamisessa. Jotta voi kasvaa itsekseen, täytyy omata kyky rakastaa ja arvostaa itseään, jotta voi toteuttaa itseään. Voi tuntea itsensä vapaana yksilönä. Jos empaattisuus ja tärkeä tunteiden kokemisen herkistyminen jää väliin, on vaarana tulla imaistuksi mukaan vauhdikkaaseen uraputkeen, jonka yhteiskunta niin mielellään tarjoaa.

Mitä myöhemmälle kehitysvaiheelle ympäröivän sekamelskan ja kilpailuhenkisyyden tajuaminen venyy, sitä vaikeampaa on hypätä hyrrästä pois ja alkaa toteuttaa itseään. Koskaan se ei ole liian myöhäistä. Varsinkin reilu kaksikymmentä vuotiaan naisen alkuna tunnen helpotusta rauhallisuudesta ja ajasta jonka minulle on tarjoutunut. Ajasta. Sitä en ole muista aikaisemmissa kouluistani vielä kokeneeni. Aikaa kasvaa. Aikaa tuntea. Aikaa kokea. Etsikkovaihe on kaunista aikaa. Maailman tuntemista ja sen peilaamista itseensä. Missä tunnen oloni eheäksi? Missä ja miten tunnen maailman rakkauden itseeni ja poispäin? Mikä on minun tapani antaa maailmalle sisimpäni ja toteuttaa itsessäni olevan energian? Hyvyyden ilmapiiri antaa mahdollisuuden ehdottoman rakkauden kokemiselle. Kiitollisuuden olemassaolosta ja sen mahdollisuuksista. Kiirehtimättä toteuttamaan ja ymmärtäen sen kaiken olevan tässä ja nyt.

Ihmisyyteen kasvaminen on elinikäinen prosessi. Sillä ei varsinaisesti ole alkua tai loppua. Se vain jatkuu. Ihmisen herääminen itseensä ja rohkeus pysähtyä sekä nöyrtyä tunteensa edessä ovat avaimia ihmiseksi kasvamisessa. Nöyryys rakkauden edessä. Kyky luopua. Jopa rakkaimmastaan tämän parhaaksi. Itsensä parhaaksi.

Ihmisyys on jotain suurta. Itse en kykene sitä sanoiksi pukemaan. Se on tunne, jonka uskon jokaisessa meissä asuvan. Se on hieman erilainen jokaisessa ja kietoutuu vahvasti minuuteen. Ihmisyys on rakkautta sen kaikissa puhtaissa muodoissaan. Ihmisyyteen kasvaminen on oman polkunsa vilpitöntä seuraamista. Vapautta. Oman sisimpänsä kunnioittamista ja sen tahdon edessä nöyrtymistä. Tunteiden kuuntelemista kaikkialta – sisältä ja ulkopuoleltamme. Se on toisen ihmisen vilpitöntä rakastamista. Ihmisyyden tunteen voi kuitenkin tukehduttaa. En usko, että sitä voi koskaan kokonaan tappaa, mutta kovan kuoren sen päälle voi kivettää. Ihmisyyteen kasvun voi antaa itsellensä tai siitä voi kasvaa pois tavoitellessaan aarretta sateenkaaren päästä. Se on polku, joka täytyy tietoisesti valita. Rohkeutta antaa tila myös läheistensä kasvuun. Se on rohkeutta päästää irti.


---------------

Niin.. Flunssa alkaa päästää irti ja huomenna lähdetään mökille luonnon keskelle rentoutumaan. Kävin ostamassa tänään mielettömän ihanan taltta sarjan ja mökillä tulee puu löytämään uusia muotoja. Oli hassua kun J osti kuumemittarin ja lampun. Minä talttoja ja teroittimen. Mietittiin kassalla, että vaihetaanko ostoksia kun tuntui roolit jotenkin menneen sekaisin. (:

syyskuuta 19, 2006

Voihan flunssa

Yritin pyristellä päättäväisenä vastaan, mutta syysflunssa iski minuunkin. Tuntuu, että puolet koulusta on saman pöpm kourissa. Onneksi se ei hirmuisesti menoa haittaa. Vähän vain hidastaa.

Aamulla vierailin neurologin luona ja sain tietää kärsiväni migreenistä. Vaiva tuntuu pieneltä ja sen oppii ilmeiseti tunnistamaan ja kouluttamaan kuriin pienellä harjoittelulla. Muuten päivä on ollut mukava. Näin Pn pitkästä aikaa. Olen sen aikaisemminkin sanonut, mutta ystävyys ei aikaa katso. Voi aina jatkaa siitä mihin jäi. Onnittelut kihlauksesta (:

Päivät kuluvat vauhdilla. Se varmaankin johtuu syksystä ja pimeän laskeutumisesta aikaisemmin. Ilta tuntuu jo illalta. Pimeyttä ja sen tuomaa rytmiä kaipaa välillä kesäisin. Näin olisi hyvä. Aamulla herää valoon ja illalla tulee pimeä, kun kuuluu rauhoittua iltaan. Valitettavasti kohta on jo kokopimeää. Ei aamua ei iltaa vaan pimeää. Se on syksyssä ja talvessa ilkeintä. Sadetta odotan edelleen. Missä se oikein viipyy? Tämä on jo luonnotonta!

Flunssaa vastaan taistellessani sunnuntaina kävin uimassa Seurasaaressa. Ajatukseni oli jotenkin popata se pois, antaa kyytiä kylmyydessä. Taisi olla jo myöhäistä, pöpö oli varmaan jo asettunut taloksi. Kylmä vesi on jännittävä kokemus. Nilkat kastaessaan se tuntuu jäätävältä. Ensijärkytyksestä selviydyttyään voi hyvin kahlata keuhkojen alkuun asti ilman kastautumisen kipua, mutta sitten seuraa varsinainen rohkeus. Rintakehän kastaminen kylmään veteen saa aikaan inhottavan refleksin haukkoa happea. (Miehillä rohkkeus kohtia on kuulemma kaksi.) En uinut niin pitkään, että haukkomisvaihe olisi mennyt ohi, mutta siihen varmasti oppii. Telkkarista on nähnyt rautamummujen ja pappojen uiskentelevan kukkakoristeisine uimamyssyineen avannossa täysin hymyssä suin. Haukkomisesta ei ole tietoakaan. Kuitenkin... Vedestä noustuaan ei palele. Se on mukavin osa. Kesällä lämpimästä vedestä noustessa usein tuntuu, että kylmyys ei mene millään ohi. Tarpeeksi kylmä vesi laittaa elimistön liikkeelle ja varmasti jotenkin lämmittää itseään. Voi vaan kuvitella mikä välittäjäaine coktail aivoissa on silloin liikkeellä. Siksi avantouintiin varmasti niin moni jää aivan koukkuun...

Toinen koukkuun jääminen on tapahtunut vanhassa navetassa. Se on koulussa kunnostettu puutyöverstaaksi. Valitsemani metrin mittainen pihlajanrungon pala on muuntumassa kauniiksi naiseksi. Jos veistoa ei olisi, flunssani olisi varmasti jo paremmassa kunnossa. Olen jäänyt aivan koukkuun. Aamulla ensimmäinen ajatus on: Tänään on veistoa!!! Ei siinnä malta sairastelemaan jäädä... Hmm.. jäärärstä päästä kärsii koko tyttö...

Sunnuntaina olin myös töissä piiitkästä aikaa. Tuntui hassulta. Töihin lähtö tuntui yhtä rutiinilta, kun ei olisi ollut päivääkään poissa (ihan kuin vanha ystävä *Vitsi*) . Ilmapiiri ihmisten välillä on vain huonontunut. Kenelläkään ei ole enää mukavaa töissä. Se tuntuu pahalta. Muuten työ oli tietysti sitä samaa. Taito ei ollut ruostunut. Tosin kaikki järjestelmän käyttö ja koko toimisto-osuus oli aivan unohtunut. Joku todella oletti, että olisin muistanut salasanani vuoden takaa ja ensi töikseni lukitsin käyttötilini aamulla. Tosin yhden tavoitteen saavutin. En stressannut koko päivänä kertaakaan. Päätin vain tehdä sen minkä ehdin ilman pää kolmantena häntänä juoksua. Tosin ei mitään katastrofeja hypännytkään nurkan takaa. Iso miinus oli, että en edelleenkään pysty syömään siinä talossa.

syyskuuta 10, 2006

Punaisen avoauton kyydissä

Niin.. Tänään olin tosiaan avoauton kyydissä. J oli voittanut jostain ihme kilpailusta luksusauto clubiin tutustumisen tai jotain tämmöistä ja kävimme sitten siellä kuuntelemassa höpötystä clubista ja testaamassa yhtä autoa. Ajoimme itäväylää ja naureskelimme. Tämä ei niin ole meidän juttu (: Istuskelimme Hummerissa ja esittelijä huudatti valtavista ämyreistä musaa ja selvästi piti tätä hirmu mageena. Juu.. kyllä sellaisella sohvalla ja isolla telkkarilla nenän edessä olisi mukava matkustaa esim lappiin asti, mutta ihan tavallinen auto se oli. Paitsi että itse en nähnyt koko autosta ulos kuskinpenkiltä. Ferrari kiilsi keltaisuuttaan. Oikeesti ihan hirmu ruma auto. Hassun muotonen, ahdas ja vielä oudon värinen... No joo.. se autoista..

Perjantaina omat vanhempani järjestivät päivälliset Jn vanhemmille. Jännitimme tapahtumaa mahat kipeinä pari päivää. Ja ihme tapahtui... Meillä kaikilla oli mukavaa. Miehet puhuivat historiaa ja naiset ihastelivat helmilaukkuja. Minä pompin vähän molemmissa keskusteluissa. Tuntui kovin aikuiselta viettää tälläiset päivälliskutsut...

Viime viikko koulussa oli ihana. Luennoitsiamme osasi herättää eläviä mielikuvia aina kreikan filosofeista nykypäivään käsitellessään korkeakoulumme aateperustaa. Iltapäivisin tosin oli kovin puuduttavaa kuunnella kaiken maailman käytännönasioita, jotka olisi voinut kätevästi lukea lapusta tiivistettynä huomattavasti nopeammin. Ensi viikolla alkavat sitten taiteet. Valitsin ensimmäiseksi puutyöt. Teemme käsin koneita käyttämättä veistoksia. Lisäksi alkaa kurssi nimeltä Puhe. Sisältöä en tiedä, mutta varmasti ihan hauskaa siitä tulee. Tiedollisissa opinnoissa syvennytään yksilöllisyyteen. Niin.. ja fuksiaiset ovat viikon lopulla. Lisäksi töihin melkein vuoden tauon jälkeen. Mitenköhän sekin menee.. Varmaan pyörin koko päivän sormi suussa.. En varmasti muista enää mitään käyttöjärjestelmästä ja muutenkin kuviot on siellä varmasti muuttuneet (toivottavasti) paljon. No.. onhan siellä aikasemminkin aloittanut.. hyvin se varmaan menee (:

syyskuuta 05, 2006

Voiko koulussa oikeasti olla kivaa?

Pää on täynnä ajatuksia. Eilen siis alkoi koulu. Istahdin Herttoniemessä bussiin, joka vie kouluun. Ilmassa oli Snellun tuntu. Sen huomasi heti ja suupielet venähtivät hymyyn. Istuin alas ja heti sain juttuseuraa: " Ootko menossa Snelluun?" En ole tuntenut oloani uudessa koulussa vieraiden ihmisten keskellä kertaakaan vaivautuneeksi, eksyneeksi tai orvoksi. Aloitettiin avajaisjuhlilla. Koko henkilökunta esittäytyi. Varsinkin kokki sai raikuvat aplodit ja niiden syy paljastui tänään ruokapöydässä. Mahtavat pöperöt! Lisään tähän kuvia ruokailu huvilamme ikkunasta. Sielu lepää. Lisäksi roukatunti on oikeasti tunti ja kaikki syövät yhtä aikaa. Ei tarvitse kiirehtiä. Ei tarvitse juosta ruokailun jälkeen. Voi ihastella merta hetkisen ja kävellä kauniin puistotontin läpi takaisin opin pariin. Tänään oli talokokous. Oppilaat ja opettajat kokoontuvat ja puhutaan taloa koskevista asioista. Me kun siivoamme, hoidamme tontin ja kahvilan aivan itse. Sitten tanssittiin - kansantansseja. Jep. Kuulostaa oudolta, mutta oli muuten hauskaa. Ja liikuntana vatasi aerobiktuntia ainakin hikoilun perusteella. Pääasiassa Kreikkalaisia kansantansseja (:

Eilen opettelimme tuntemaan yhden ihmisen ryhmästämme. Meitä on noin 50, joten nimien opettelussa on taas vähän haastetta. Onneksi kaikki muutkin ovat yhtä huonoja nimimuistissaan - oikeasti (: Tutustuin EL:aan. Tänään jaoimme tutustumisemme koko ryhmälle. Se oli yllättävän mukavaa. Varmastikkin muutkin kokivat samanlaisen aitouden tunteen, kun uusi ihminen esittelee sinut muille. Tottakai jännitti, että ei kerro liikaa ja sanoo asiat pariaan loukkaamatta. Aina kun voi itse tulkita asian väärin jne. Lisäksi maanantain keskustelu ehti jo mennä vähän syvällisemmäksi ilmeisesti melkein joka parilla ja nämä yksityiskohdat, kuinka monta siskoa, mitkä koulut käyty jne. unohtuivat ainakin itseltäni. Kuitenkin oli jännää kuulla toisen kertomana itsestään. Tuntui kummallisen hyvältä, ikäänkuin synninpäästöltä, kun EL kuvaili kouluun päätymistäni suunnilleen näillä sanoilla:" M on ollut talouskoulussa ja tullut siihen tulokseen, että se ei mitenkään päin tee häntä onnelliseksi." Näin se on. Kuitenkin omassa päässäni materia, koko yhteiskunnan paine ns. menestykseen ja oma sisäinen taisteluni sitä vastaan, oman onnen, mielenrauhan löytäminen käyvät edellen taistelua. Nuo sanat olivat kuin oikeutus sille, että saan nauttia koulussa käymisestä. Se saa olla kivaa. Sen ei tarvitse olla stressiä tentistä tenttiin, kilpailua kaikkien kesken ja pelkoa tulevaisuuden työpaikasta, CVn pidentämisestä.

Niin.. tässä ehkä tiivistettynä se, miltä ensimmäiset päivät koulussa ovat tuntuneet. Ihmiset ovat aitoja ja avoimia. Jopa rehtori mainitsi avauspuheessaan, että ihmiselle tärkeintä on olla omaitsensä. Ja se näkyy koulussa. Ihmiset ovat yksilöiitä ja antavat muille tarvitsemansa tilan, kunnioituksen. Tämä tuntuu vain olevan niin harvinaista nykyään kouluissa. Tai varmaan se on ollut harvinaista myös aikaisemmin. Aina voi puhua ja asettaa kauniita arvoja, mutta on ihailtavaa, miten aidosti tämä ilmapiiri on Snelluun luotu.

Iltapäivä oli myös mukava. Menimme suoraan koulusta syömään kakkua ETn luokse. Mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Pitkän sumun jälkeen tunne siitä, että jaksaa ja haluaa tavata ihmisiä on upea. Ehkä todellisen masennuksen kokemisessa on siis hyvätkin puolensa. Kakku oli muuten hirmu hyvää. ETn isä on pro kakuissa. Juu.. ja sitten lähdin vielä käymään kaupungissa. Siellä vastaani tuli nainen, joka ojensi minulle ruusun. Hänen silmistään paitoi rakkaus lapsiaan kohtaan, jotka leikkivät vähän matkan päässä. Nainen ei pyytänyt rahaa. Hän vain kertoi tulevansa Romaniasta ja sanoi, että hänellä ei ole rahaa. Annoin muutaman euron. Itsestäni tuntui, kuin minua olisi kiitetty siitä, että olen tsempannut itseni hyvään kuntoon ja jaksan nyt käydä koulua. Pyöräilin myöhemmin naisen ja lasten ohi. He halasivat toisiaan niin hellästi, että valitettavasti harvemmin niin vilpitöntä rakkautta ja aikaan pysähtymistä näkee täysin suomalaisilta vanhemmilta. Ihmisillä on usien aivan liian kiire. Ja mihin... sitä he eivät taida itsekkään tietää...

Ja vielä aamun lekuri käynnistä avautuminen. T lähti ja sain uuden psykiatrin. Tiukkis... Ärsyttävää... Olis nyt ees kysyny miltä eka koulupäivä tuntu. Perhana vaan tivas syömisiä koko tunnin. Ok. Se on sen työ.. Mutta kun ei se oo vaan niin yksinkertaista. Se ei vaan oo. Mun kanssa voi tivata syömisiä tunnin viemättä asiaa senttiäkään eteenpäin. Tai voi kysyä mitä kuuluu ja kerron kyllä miten ne syömiset menee ja kun ne on aina yhteydessä siihen miten muuten menee... Grrr... No, toi oli vaan eka käynti sillä. "Mutta meidän täytyy nyt tarkasti seurata miten tämä sinun kehityksesi suunta menee", kommentoi tiukkis EP. Juu juu.. seuraillaan. Onneks ei tartte tavata sitä kun kerran parissa viikossa.

Huomenna on tiedossa kiva päivä. Koulu (tietysti) päivällä, illemmalla maalausten luovutus näyttelyä varten ja vielä huipennukseksi taidekorkeakoulujen bileet Väiskissä. Sinne menemme porukalla. Hubaa (:

syyskuuta 03, 2006

Huomenna kouluun

Ahdistaa ihan hirveesti. Maha on aivan tukossa ja tänään tuli taas uus paino ennätys. Tää on nyt tosi huono ajotus tälläselle mahaturvotukselle. Huomenna alkaa koulu. Se oli eka ajatus aamulla herätessäni. Olen tietysti hirmu innoissani, mutta tänään ahdistus voittaa kyllä tänkin innostuksen. Kädet on mustelmilla noin viidestäkymmenestä eri verikokeesta viikon aikana. Mitään poikkeavaa ei löydy... Seuraavaksi vuorossa neurologilla käynti jatkuvan päänsäryn vuoksi. Pari viikkoa Lapparissa jotenkin vaan nosti tätä ahdistusta. Ei siellä hengailu tietty oo mikään syy ahdistukseen, vaan pelkästään tulos siitä, että siellä voi päästää irti...