Ihmisyyteen kasvaminen

Tänään olen ajatellut ihmisyyteen kasvamista. Mitä se oikeastaan on ja miksi se on niin vaikeaa?

IHMISYYTEEN KASVAMINEN

Aikamme postmoderni sekamelska ajaa ihmistä etsimään onneaan sateenkaaren päästä. Tietomme maailmasta on eriytynyttä ja sirpaleista. Kokonaisuuteen ei tahdo kenelläkään riittää aika. Kunnianhimo ja menestys työuralla luovat helpon putken elämälle. Kuin sateenkaaren, jonka päällä voi leijailla ja toivoa kaiken uurastuksen ja uhrausten jälkeen tippuvansa aarrekirstuun. Mitä sieltä sitten löytyy? Oikein ahkera uraputkelainen varmasti uskoo kirstusta löytyvän paljon rahaa. Mahdollisuuden makeaan materiaan. Yhteiskunnan hyväksynnän materiallisena menestyksenä. Ympäriltä ihailua ja vanhempien ylpeyttä ”onnistumisesta”.

Juuri maalaamani kuva on tarkoituksella hieman naiivi ja ylilyöty. Valitettavasti vain kovin moni länsimaisessa kulttuurissa sydämensä syvyyksissä tuntuu uskovan onnen löytyvän materialistisesta yltäkylläisyydestä, jonka voi saavuttaa taloudellisen voiton maksimoivien yritysten palvonnalla. He tuntuvat miettivän kovin vähän ihmisyyttä, inhimillisyyttä, rakkautta ja todellista sydämen viisautta. Hömpötystä. Eihän sillä rikastu… Tämän kyynisen kuvan olen henkilökohtaisesti kokenut opiskellessani taloutta ennen Snellman-korkeakoulua.

Mutta mikä ajaa ihmiset tällaiseen tilaan? Sydämettömyyteen itseään ja ympäristöään kohtaan. Toimimaan kuin koneet jotakin suurta helpotusta odottaen. Moni entisistä koulutovereistani myöntää avoimesti vihaavansa koulussa käymistä. He eivät näe siinä juurikaan järkeä, mutta kun ei oikein muutakaan ole keksinyt. Kuitenkin tuntuu tärkeältä valmistua mahdollisimman nuorena, mahdollisimman hyvillä papereilla, jotta tulevaisuus on turvattu. He myöntävät olevansa onnettomia, mutta ovat voimattomia oman tiensä edessä.

Suomalainen koulusysteemi on omiaan kasvattamaan kuuliaisia kansalaisia. Tunteita ei liioin korosteta opetuksessa ja vain ahkerista tiedollisista suorituksista palkitaan. Lasten ja nuorten lahjakkaita puolia pyritään löytämään ja tukemaan, mutta niiden jäädessä ns. kovien tiedeaineiden ulkopuolelle ei nuori todellisuudessa voi saada kovinkaan paljoa tukea. Opetussuunnitelmissa ei ole aikaa ja tilaa todelliselle henkiselle kasvulle, koska tiedollista puolta kunnioitetaan kaiken yli.

Korkeakoulutasolle päästäessä opetus muokkautuu pitkälti yritysten tarpeiden mukaan. Mutta missä on ihmisten tarpeet? Eivätkö yritykset ole juuri ihmisiä varten? Valitettavasti yritykset ovat jo aikoja sitten oppineet luomaan meille tarpeita, joita emme edes tienneet olevan olemassa. Ne vääristävät ihmisyyden ja luovat naisista nukkeja, miehistä supersankareita. Jo lapset ihastuvat koko ajan aikaisemmassa vaiheessa täysin luonnottomiin ihmisen mallisiin nukkeihin, jotka eivät tunne todellisia tunteita vaan ovat koko ajan tosi cool.

Lapsuuden kehitysvaihe luo perustan tunteiden kokemiselle. Rauhallinen ympäristö turvallisine aikuisen malleineen luo parhaimmillaan lapselle tilan kasvaa omaksi itsekseen. Kyvyn kieltäytyä itsestään vastemielisiltä asioilta ja tekemiseltä. Lapsesta kasvaa puhdas, itse ajatteleva yksilö. Lapselle kuuluu tarjota mahdollisuus kasvattaa minäänsä juuri itselleen oikeaan suuntaan. Valitettavasti nykymaailman hektinen ja tekninen ympäristö tuntuu turruttavan lasten todellisia sisäsyntyisiä tarpeita ja vaikeuttamaan niiden tunnistamista. Lapsen puhtaat tunnekokemukset ja samaistuminen ympäristöönsä kiepsahtaa helposti lasta vastaan ja lävistää hänet. Ärsykkeet, joita lapsen ympäristö tulvii, ovat käsittämättömän voimakkaita ja sumentavat jopa minunkin pääni katsellessani esimerkiksi vain hetken nykyaikaisia lastenohjelmia. Jokainen lapselle suunnattu televisio-ohjelman mainostauko pursuaa huutavia ja vilkkuvia leluja, joilla on tarkoitus leikkiä tietyllä tavalla. Lapsen omalle luovuudelle ja tunteiden etsimiselle ei jää tilaa. Ne syötetään hänelle valmiina. Lisäksi elintason voimakas kasvu viimeisten vuosikymmenien aikana tuntuu passivoineen lapset myös fyysisesti. Fyysinen rasitus koetaan rasituksena, eikä mielikuvituksen perässä lähdetä mielellään ulos leikkimään ja esimerkiksi majoja rakentamaan. Lasten maailma tuntuu köyhtyvän vuosi vuodelta.

Suurimman ongelman näen lasten kasvamisessa nykymaailmassa juuri sen lävistävyydessä. Omaksi itsekseen kasvamiselle ei löydy tilaa, mikäli aikuiset ympärillä eivät varsinaisesti ja tietoisesti raivaa tätä tilaa lapselle. Lapsille tarjottavat roolimallit ovat ratkaisevassa asemassa. Vahvoja aikuisia, jotka näyttävät omalla toiminnallaan, että yhteiskunnassamme vallitseva hektinen valtaväestö materian tavoitteluineen ei ole ainut malli elämiselle. Rohkeutta toteuttaa itseään, vaikka se tarkoittaisikin tietyllä tavalla valtavirrasta pois hyppäämistä ja sitä myötä jopa herättää pelon tunnetta. Kuitenkin turvallinen eläytyminen vahvaan aikuiseen aikaansaa empaattisuuden kyvyn, jonka uskon olevan välttämätön taito myös itsensä rakastamisessa. Jotta voi kasvaa itsekseen, täytyy omata kyky rakastaa ja arvostaa itseään, jotta voi toteuttaa itseään. Voi tuntea itsensä vapaana yksilönä. Jos empaattisuus ja tärkeä tunteiden kokemisen herkistyminen jää väliin, on vaarana tulla imaistuksi mukaan vauhdikkaaseen uraputkeen, jonka yhteiskunta niin mielellään tarjoaa.

Mitä myöhemmälle kehitysvaiheelle ympäröivän sekamelskan ja kilpailuhenkisyyden tajuaminen venyy, sitä vaikeampaa on hypätä hyrrästä pois ja alkaa toteuttaa itseään. Koskaan se ei ole liian myöhäistä. Varsinkin reilu kaksikymmentä vuotiaan naisen alkuna tunnen helpotusta rauhallisuudesta ja ajasta jonka minulle on tarjoutunut. Ajasta. Sitä en ole muista aikaisemmissa kouluistani vielä kokeneeni. Aikaa kasvaa. Aikaa tuntea. Aikaa kokea. Etsikkovaihe on kaunista aikaa. Maailman tuntemista ja sen peilaamista itseensä. Missä tunnen oloni eheäksi? Missä ja miten tunnen maailman rakkauden itseeni ja poispäin? Mikä on minun tapani antaa maailmalle sisimpäni ja toteuttaa itsessäni olevan energian? Hyvyyden ilmapiiri antaa mahdollisuuden ehdottoman rakkauden kokemiselle. Kiitollisuuden olemassaolosta ja sen mahdollisuuksista. Kiirehtimättä toteuttamaan ja ymmärtäen sen kaiken olevan tässä ja nyt.

Ihmisyyteen kasvaminen on elinikäinen prosessi. Sillä ei varsinaisesti ole alkua tai loppua. Se vain jatkuu. Ihmisen herääminen itseensä ja rohkeus pysähtyä sekä nöyrtyä tunteensa edessä ovat avaimia ihmiseksi kasvamisessa. Nöyryys rakkauden edessä. Kyky luopua. Jopa rakkaimmastaan tämän parhaaksi. Itsensä parhaaksi.

Ihmisyys on jotain suurta. Itse en kykene sitä sanoiksi pukemaan. Se on tunne, jonka uskon jokaisessa meissä asuvan. Se on hieman erilainen jokaisessa ja kietoutuu vahvasti minuuteen. Ihmisyys on rakkautta sen kaikissa puhtaissa muodoissaan. Ihmisyyteen kasvaminen on oman polkunsa vilpitöntä seuraamista. Vapautta. Oman sisimpänsä kunnioittamista ja sen tahdon edessä nöyrtymistä. Tunteiden kuuntelemista kaikkialta – sisältä ja ulkopuoleltamme. Se on toisen ihmisen vilpitöntä rakastamista. Ihmisyyden tunteen voi kuitenkin tukehduttaa. En usko, että sitä voi koskaan kokonaan tappaa, mutta kovan kuoren sen päälle voi kivettää. Ihmisyyteen kasvun voi antaa itsellensä tai siitä voi kasvaa pois tavoitellessaan aarretta sateenkaaren päästä. Se on polku, joka täytyy tietoisesti valita. Rohkeutta antaa tila myös läheistensä kasvuun. Se on rohkeutta päästää irti.

---------------

Niin.. Flunssa alkaa päästää irti ja huomenna lähdetään mökille luonnon keskelle rentoutumaan. Kävin ostamassa tänään mielettömän ihanan taltta sarjan ja mökillä tulee puu löytämään uusia muotoja. Oli hassua kun J osti kuumemittarin ja lampun. Minä talttoja ja teroittimen. Mietittiin kassalla, että vaihetaanko ostoksia kun tuntui roolit jotenkin menneen sekaisin. (: