Onko tämä minulle ok?

Lähes kaikilla on käsitys siitä, mikä on oikein ja väärin. Ainakin suhteessa isompiin asioihin, moraalisesta näkökulmasta. Älä tapa, älä varasta jne... Yhteiskuntamme kristillinen pohja on opettanut meille lähimmäisenrakkautta. Kuitenkin monista tuntuu olevan hyvin vaikeaa asettaa rajat omalle elämälleen. Tehdä valintoja, luopa samalla toisesta vaihtoehdosta. Sanoa ei. Tämä ei ole minulle ok. En tahdo tehdä näin.

Oman elämän suuntaviivojen rakentaminen on tuskallista. Välillä tuntuu että on niin paljon elämänjanoa, että ei kykene tekemään mitään. Mikä minua kiinnostaa niin paljon, että olen valmis uhraamaan pitkäjänteisesti aikaani asialle? Onko se yhteisölle hyvää tekevää vai ajaako se vain valtaa pitävien etuja? Luovunko omista intohimoistani ja tyydyn tienaamaan rahaa, vai pitäisikö silti uskaltaa heittäytyä sinne minne sydän ohjaa...

Yhteiskunnan arvostus ja ns. pärjääminen mitataan usein materiassa. Jos et valitse uraputkea ja toimi kuten yleisesti odotetaan, sinun ajatellaan epäonnistuneen jossain. Sukulaiset yrittävät lohduttaa lausahtaen, voi... kyllä se vielä siitä, vaikka et itse ymmärrä missä olet nyt niin epäonnistunut. Järkeni nauraa tälle ajatukselle. Liian monille pystyyn kuolleille ekonomeille, jotka riutuvat tyhjässä elämässään ja shoppailevat kipuunsa. Miksi kuitenkin tunnen tarvetta pärjätä materialisesti? Saavuttaa jotain tuntuvaa. Yhteiskunnassamme on valtava paine jokaista yksilöä kohtaan. Tunnen sen hiillostavan itseänikin. Pelkään tippuvani kärryiltä, kun en osaa valita mikä minusta tulee isona. Liian moni asia kiinnostaa ja voin nähdä itseni liian monissa ammateissa pystyäkseni nostamaan yhden ylitse muiden. Sitä pitäisi arvostaa. Omaa uteliaisuuttaan maailmaa kohtaan. Kuitenkin tuntuu siltä, että jos en kohta jo saavuta maisterinarvoa, työsuhdeautoa ja hyvää asemaa kansainvälisessä konsernissa, elämäni on poissa raiteiltaan. Olen epäonnistunut jossain.

Vanhemmat välittävät lapsilleen oikeaksi näkemiään arvoja. Opettavat rajoja hyväksytystä ja toivotusta. Valitettavan usein arvot joko puuttuvat, ne ovat liian kovia ja saavat ihmisen voimaan pahoin tai viestit ovat epäselviä ja ristiridassa keskenään. Itselleni on käynyt varmastikin viimeinen laatimistani vaihtoehdoista. Isän kasvatus perustui lähinnä lausahdukseen: " Jos lapsista ei kuulu mitään, silloin kaikki on hyvin". Äiti taas ei erota todellisuutta saduista. Pyrkimys hyvään oli varmasti aito, mutta toiveet ja keinot hieman epärealistisia.

Aikaisemmin uskoin tietäväni rajani. Silloin olin kuitenkin nuorempi ja tavoitteeni olivat yksinkertaisempaa asettaa. Riitti kun sain voimistella mahdollisimman paljon ja pidin huolta hyvistä arvosanoista. Nyt on kuitenkin tullut realismi vastaan ja valintoja täytyy tehdä. Kaikessa ei voi olla hyvä, ja jossain taas täytyy olla hyvä tienatakseen elantonsa ja kaikkeen ei riitä aika. Toinen ehkäpä vieläkin suurempi rajan veto liittyy ihmissuhteisiin. Millaista käytöstä siedän muilta ja miten siihen haluan vastata. Kaikki lähtien ruokakaupan kassasta ja jatkuen aina omiin vanhempiini. Entäs kun lipsun? Annan kohdella itseäni tavalla joka saa minut pahoittamaan mieleni? Miten se hoidetaan? Mitä ylipäätään haluan ihmissuhteilta...

Se on jo itselleni valjennut, että kaikki ihmiset eivät täydennä toistensa puutteita. Toiset eivät vaan sovi ystäviksi. Suhde on kaksisuuntainen, eikä toisen dominoiva ja määräilevä asenne sovi ystävyyteen. Tälläisiin tilanteisiin joutumista olen jo suurimmaksi osaksi oppinut välttämään, vaikka edelleen huomaan alistuvani pelottavan helposti asioihin, jotka saavat minut voimaan pahoin. Jotka eivät tue kehitystäni tasapainoiseempaan ja joustavampaan suuntaan, vaan saavat ainoastaan rankat puolustusvaistoni toimimaan. Vihan, joka on kuin kattilan yli kiehuva maito, päätyen lopulta palamaan kiinni hellaan.

Kaikissa meissä on puutteita ja omituisuuksia. Ihan jokaisessa. Kompromissit ovat ihmissuhteiden ja, tämän hetkisen tietoni mukaan, myös itsensä hyväksymisen perusta. Täytyykin opetella tekemään kompromisseja ilman, että tuntee menettävänsä pienen tai välillä isommankin palan itsestään suostumalla kompromissiin. Täytyy kasvaa pois menneisyydestä, jolloin jokaisesta pienestä itselleen tärkeästä asiasta joutui pitämään kynsin ja hampain kiini. Täytyy oppia luopumaan vihan tunteesta, joka vaistomaisesti syttyy joutuessaan luopumaan. Kuitenkin kompromissien tarkoituksena on kasvaa. Sekä itsensä että toisen kanssa. Niiden tarkoituksena ei ole tulla ylijuostuksi kuin kurainen kynnysmattoni. Ja tämän kaiken täytyy perustua vielä kysymykseen: "Onko tämä minulle ok?"

Ehkä maailman paras sanonta: "Tule mustana tai valkeana, mutta älä tule harmaana". Pätee sekä ihmissuhteisiin että itseensä. Harmaana on vaikeaa elää. Kuin sumussa, joka on laskeutunut mereltä kaupungin päälle ja itse seisot keskellä toria näkemättä edes laidoilla seisovia taloja. Täydessä hiljaisuudessa. Ainoana ratkaisuna vain odottaa ja toivoa sään muuttuvan. Kyvyttömänä vaikuttaa. Hallistemattoman armoilla. Istut vain alas ja odotat

Sää on muuttunut kun heräsin. Sumu on vetäytynyt usvaksi meren päälle ja kaupunki on hiljalleen palaamassa arkeen. Onkuin aikainen sunnuntaiaamu Helsingin keskustassa. Siellä täällä nukkuvasta kaupungista nauttivia ihmisiä. Ilma on raikas ja pysähtynyt. Kävelen Aleksanterinkatua mereltä pois päin, miettien, minne asti jakaisin kävellä.. Ehkä Töölönlahdelle katsomaan sorsia..

On vapautunt paljon energiaa sumun takaa - mustan verhon takaa. Ajatukseni ovat paljon selkeämpiä ja menneisyyden tapahtumat, vaikeat perhesuhteet ja muut ahdistavat ajatukset pyörivät päässäni ilman kaiken massaksi sekoittavaa vihantunnetta. Ajatus ei kirerrä vain kehää, voimistuen lopulta isoksi tornadoksi, vaan kehästä voi hypätä pois. Ikäänkuin teräsmies lentäisi kevyesti pois tornadon silmästä läheiselle katolle katsomaan myrskyn etenemistä. Välillä pyörre kuitenkin vetää vielä sisäänsä. Valtava maasta taivaaseen kaiken itseensä imevä palkki. Se pyörii ja syö kaiken tieltään. Onneksi löysin voimia lentää pois, katolle ihmettelemään. Toivottavasti voimani tulevat oikeasti sisältäni eivätkä ole vain sarjakuvasankarin puku, joka voi vielä hävitä.

Syöminen on kieroa. Sosiaalinen tapahtuma josta pitäisi vielä nauttia. Ja yksinkin itsensä kanssa. Ja kenen tahansa seurassa. On pelottavaa huomata tarvitsevansa juuri oikenalaisen tilanteen, jotta ei tunne ahdistusta jokaisesta suupalasta. Mukavan hetken. Iloisia tarinoita helpottamaan ja viemään ajatusta muualle itse syömisestä. Toisaalta se on ymmärrettävää. Itse en vain selviytynyt siitä kaikesta ilman, että opin vihaamaan itse syömistä. Kääntämättä kaikkea päälaelleen. Oppien nauttimaan syömättömyydestä ja sen tuomasta keveydestä. En muista kertaakaan lapsuudenkodistani, jolloin syöminen tai ruoka-aika ei olisi ollut ahdistava. Koko perhe koolla. Hiljaisuutta tai myrsy ilmassa. Pöytä täynnä marttyyreja jotka kukin yrittävät selviytyä tilanteesta omalla tavallaan.

Itse pidin tilanteet mahdollisimman lyhyinä. Juoksin pakoon - aina. Söin television edessä ja syötin järjestäen pahan ruuan koiralleni, joka ei koskaan tullut kylläiseksi. Tai muuten vain hankkiuduin eroon ruuasta. Kun tämä oli hoidettu, saatoin taas palata huoneeseeni. Omaan maailmaani jossa asiat olivat paremmin. Toivoen kaiken muuttuvan. Tietäen kasvavani kohta tarpeeksi vanhaksi, jotta voisin muttaa pois. Haaveillen tulevasta.

Kasvoin ja pysyin jo sanomaan syöneeni jossain muualla. Kasvoin lisää ja kukaan ei enää edes kysynyt olinko syönyt. Tuntuu mahdottomalta ja käsittämättömältä että ihmiset tarvitsevat niin paljon ruokaa kuin syövät. Ällöttävää ja laiskaa. Ihraista. Miten he tekevät sen? Ja vielä nauttivat?