Koulua on mennyt jo puolitoista kuukautta. Tänään on ensimmäinen päivä, kun päätin aamulla antaa luvan itselleni nukkua univelkojani pois luennolle lähtemisen sijasta. Väsymys oli ehkä kuitenkin vasta toiseksi tärkein syy. Huomenna on palautuspäivät tutkielmalle, joka on osottautunut vaikeaksi. Päätin siis käyttää tämän päivän kokonaisuudessaan siihen... Erona viime syksyyn on se, että aamulla tein päätöksen tietoisesti. Olisin voinut nousta ylös. Vuosi sitten se ei olisi ollut mahdollista. Iso ero on myös se, että kello on 10:30 ja olen ollut jo tunnin hereillä vapaaehtoisesti (: ja ainut asisia mikä todella harmittaa on se, että maito on loppu ja en ole siis vielä saanut aamukahvia. Pieni harmi. Energiani on vapautunut oleelliseen. Siihen kaikkeen mitä haluan tehdä. Siihen kaikkeen mitä tahdon tehdä.
Tasapainottelu terveyden ja sairauden välillä on valintoja. Niitä ei opi tekemään ilman, että joku opettaa millaiset valinnat saavat sinut voimaan hyvin. Sairauden pakottamista ulos sielusta ja ruumiista. Joka päivä, jolloin valinnat onnistuvat ja toimintakyky säilyy, voin sirotella vaakaan muutaman hiekan murun lisää terveyden puolelle. Jokainen luovutettu valinta lisää hiekkaa sairauden puolelle. Se on taistelua tasapainon kanssa. En ole varma tyhjentyykö sairauden kuppi koskaan. Jokainen ajatus, tunne ja kokemus jonka tietoisesti läpikäy muuttaa ihmistä. Se muuttaa minua. Tasapainoittelu jatkuu varmasti hyvin pitkälle elämään. Toivon kuitenkin, että jonakin päivänä hiekka valuu sairauden kulhosta pois ja keventää taistelua. En kuitenkaan luota siihen, toivon vain..
Painovoima tiputtaa esineen, jos päästät sen irti metrin korkeudelta. Se iskeytyy maahan. Toiset esineet rikkoutuvat törmäyksen voimasta ja toiset vain pomppivat eteenpäin. Kivestä kuuluu vain pamaus ja se rikkoo maan pinnan. Painovoima vaikuttaa ihmiseen. Se vetää puoleensa ja saa olon tuntumaan raskaalta, jos ei ole voimia kannatella kehoaan oikein. Painovoimasta on tullut ystäväni. Se kertoo aina kun olen väsynyt. Ruumiini tuntuu raskaalta ja niskat painuvat kuperaksi. Silloin tiedän, että sairauden kuppiin on valumassa hiekkaa. Ryhdistän selkäni ja päätän voittaa painovoiman. Syön ja lepään. Riittävästi. Ulkoilen ja täytän itseni raittiiilla ilmalla. En aio murskautua painovoimasta.
lokakuuta 19, 2006
lokakuuta 07, 2006
Syksy on saapunut, vihdoinkin!
Pimeys ja kylmyys on alkanut hiipiä esiin. Vaikka kesä on tuntunut kuivuuden ja lämmön takia luonnottomalta, tuntuu luonto nyt palaavan normaaliin rytmiin. Linnut muuttavat etelään ja ruska on kauneimmillaan. Ilma on viileää ja kosteaa. Nautin syksystä.
Kuitenkin on pelottavaa huomata miten oma keho alkaa mennä horrokseen. Se on niin herkkä huomaamaan syksyn ja kylmän tulon. Pimeys ajaa nukkumaan aina vain aikaisemmin ja väsymys ei tunnu lähtevän pois. Nyt täytyy tsempata. Vielä on lokakuuta jäljellä. Koulumme professori sanoi eilen, että lokakuuta kuuluisi oikeastaan nimittää värikuuksi. Viellä saamme nauttia hetken syksystä. Sitten tulee marraskuu, joka sanana tarkoittaa kuolemaa. Se täytyy vain jaksaa, vaikka se taitaa ihmiselle olla vuoden raskain kuukausi. Onneksi tämän muutoksen huomaa myös muissa. Kaikki tuntuvat koulussa vaipuvan tiettyyn horrokseen. En siis ole yksin, enkä välttämättä vaipumassa taas masennukseen. Luonto vain hoitaa tehtäviään.
Syksyn tulo on omalla kohdallani merkinnyt paluuta arkeen. Se merkitsee kiirettä. Kuitenkin vielä positiivisesta sellaista. Nautin joka hetkestä jonka saan kuunnella, kokea, tehdä ja nauttia. Sieluni on ruumista vahvempi. Ruumiini väsymys ei tapa nautintoa ja pystyn hallitsemaan sen. Pitkän masennuksen jälkeen maailma näyttää edellen niin kauniilta. Syvää kiitollisuutta jaksaa tuntea jokaisesta nautinnon hetkestä jonka saa päivien aikana kokea. Nautinnon aiheet ovat myös lisääntyneet. Nautin kun saan lähteä töihin. Nousta aamulla kouluun. Jaksaa kuunnella luennoilla vaikka ruumista väsyttää. Nauttia lukemisesta, taiteesta ja nyt myös musiikista.
Vielä vuosi sitten kaikki tuntui niin lopulliselta. Oli vaikeaa uskoa muiden sanoja parantumisesta ja masennuksesta. Kaikki oli muuttunut niin vakinaiseksi, että oma sielu ja persoonallisuus olivat kivettyneet isoksi mustaksi möykyksi joka vain huudollaan piinasi kehon sisällä. Ei pystynyt toimimaan vaikka elämän jano oli suuri. Haluan kuitenkin uskoa, että tälläisen lamaantumisen kokemisella oli jokin tarkoitus. Hain apua ja sain sitä. Jouduin luottamaan muihin ja antamaan vastuuta pois. Se on eheyttänyt. En ole vielä kokonainen. Paljon energiaa menee sisäiseen sotaan ja jokapäiväiseen taisteluun mörköjä vastaan. Se taistelu on vain käytävä loppuun ja olen jopa oppinut tietyllä tavalla nauttimaan siitä.
Koulukavereita katsellessa tuntuu välillä siltä, että monelle tekisi hyvää vaipua täyteen horrokseen ja joutua taistelemaan sieltä ylös. Monen möröt jahtaavat ja vievät energiaa. Ne eivät kuitenkaan koskaan ole vallannet koko ihmistä ja taistelu niitä vastaan ei tavallan ole alkanut. Ne jahtaavat saaden ihmiset väsyneiksi ja rutinoituneiksi. Elämää täynnä traditioita, jotka pitävät pystyssä heikkoja seiniä. Itselleni masennus sai aikaan heräämisen. Elämästä nauttimisen. Arjen arvostamisen. En pidä enää mitään itsestään selvänä vaan tietyllä terveellä tavalla olen nöyrtynyt elämän edessä ja jaksan kunnioittaa sitä. Uskon, että tämä voima auttaa minua parantumaan SH:tä. Tieto siitä miten asiat voivat olla, jos niistä ei pidä väkisin kiinni. Siitä mitä paha olo tosiaan voi olla.
Kiire tuo mukanaan valintoja. Joutuu punitsemaan tekemiään asioita. Ihmissuhteita, velvollisuuksia ja tahtoa. Mitä todella tahdon tehdä. Ei ainoastaan mitä haluan tehdä. Tahto antaa energiaa. Se on sisäinen motivaatio, joka unohtaa kiireen ja auttaa keskittymään. Se on kuin energiapallo. Ei tietenkään voi antaa sen pomppia ihan omia teitään vaan sitä polkua pitkin johon on päättänyt panostaa. Oma polkuni alkaa löytymään ja siksi olenkin harkinnut vaihtaa blogini tekstin, Pienestä tallaajasta joka etsii paikkaansa maailmassa, joksikin muuksi. Ehkä en kuitenkaan vielä uskalla. En kuitenkaan taida olla vielä siihen valmis. Nautinto ja suunta ovat olleet elämässäni ehkä vasta liian vähän aikaa. Pohja on vielä liian hatara ja saattaa rikkoutua taistelussa. Myöhemmin sitten...
Tänään nautin vapaapäivästä. Niitä on ehkä liian vähän tänä syksynä. Nautin ehkä liikaa energiastani. Lupaan olla varovainen ja kunnioittaa itseäni. Tahtoni on jo ruumistani edellä maratonillani maaliin, enkä aio sitä hävitä.
Kuitenkin on pelottavaa huomata miten oma keho alkaa mennä horrokseen. Se on niin herkkä huomaamaan syksyn ja kylmän tulon. Pimeys ajaa nukkumaan aina vain aikaisemmin ja väsymys ei tunnu lähtevän pois. Nyt täytyy tsempata. Vielä on lokakuuta jäljellä. Koulumme professori sanoi eilen, että lokakuuta kuuluisi oikeastaan nimittää värikuuksi. Viellä saamme nauttia hetken syksystä. Sitten tulee marraskuu, joka sanana tarkoittaa kuolemaa. Se täytyy vain jaksaa, vaikka se taitaa ihmiselle olla vuoden raskain kuukausi. Onneksi tämän muutoksen huomaa myös muissa. Kaikki tuntuvat koulussa vaipuvan tiettyyn horrokseen. En siis ole yksin, enkä välttämättä vaipumassa taas masennukseen. Luonto vain hoitaa tehtäviään.
Syksyn tulo on omalla kohdallani merkinnyt paluuta arkeen. Se merkitsee kiirettä. Kuitenkin vielä positiivisesta sellaista. Nautin joka hetkestä jonka saan kuunnella, kokea, tehdä ja nauttia. Sieluni on ruumista vahvempi. Ruumiini väsymys ei tapa nautintoa ja pystyn hallitsemaan sen. Pitkän masennuksen jälkeen maailma näyttää edellen niin kauniilta. Syvää kiitollisuutta jaksaa tuntea jokaisesta nautinnon hetkestä jonka saa päivien aikana kokea. Nautinnon aiheet ovat myös lisääntyneet. Nautin kun saan lähteä töihin. Nousta aamulla kouluun. Jaksaa kuunnella luennoilla vaikka ruumista väsyttää. Nauttia lukemisesta, taiteesta ja nyt myös musiikista.
Vielä vuosi sitten kaikki tuntui niin lopulliselta. Oli vaikeaa uskoa muiden sanoja parantumisesta ja masennuksesta. Kaikki oli muuttunut niin vakinaiseksi, että oma sielu ja persoonallisuus olivat kivettyneet isoksi mustaksi möykyksi joka vain huudollaan piinasi kehon sisällä. Ei pystynyt toimimaan vaikka elämän jano oli suuri. Haluan kuitenkin uskoa, että tälläisen lamaantumisen kokemisella oli jokin tarkoitus. Hain apua ja sain sitä. Jouduin luottamaan muihin ja antamaan vastuuta pois. Se on eheyttänyt. En ole vielä kokonainen. Paljon energiaa menee sisäiseen sotaan ja jokapäiväiseen taisteluun mörköjä vastaan. Se taistelu on vain käytävä loppuun ja olen jopa oppinut tietyllä tavalla nauttimaan siitä.
Koulukavereita katsellessa tuntuu välillä siltä, että monelle tekisi hyvää vaipua täyteen horrokseen ja joutua taistelemaan sieltä ylös. Monen möröt jahtaavat ja vievät energiaa. Ne eivät kuitenkaan koskaan ole vallannet koko ihmistä ja taistelu niitä vastaan ei tavallan ole alkanut. Ne jahtaavat saaden ihmiset väsyneiksi ja rutinoituneiksi. Elämää täynnä traditioita, jotka pitävät pystyssä heikkoja seiniä. Itselleni masennus sai aikaan heräämisen. Elämästä nauttimisen. Arjen arvostamisen. En pidä enää mitään itsestään selvänä vaan tietyllä terveellä tavalla olen nöyrtynyt elämän edessä ja jaksan kunnioittaa sitä. Uskon, että tämä voima auttaa minua parantumaan SH:tä. Tieto siitä miten asiat voivat olla, jos niistä ei pidä väkisin kiinni. Siitä mitä paha olo tosiaan voi olla.
Kiire tuo mukanaan valintoja. Joutuu punitsemaan tekemiään asioita. Ihmissuhteita, velvollisuuksia ja tahtoa. Mitä todella tahdon tehdä. Ei ainoastaan mitä haluan tehdä. Tahto antaa energiaa. Se on sisäinen motivaatio, joka unohtaa kiireen ja auttaa keskittymään. Se on kuin energiapallo. Ei tietenkään voi antaa sen pomppia ihan omia teitään vaan sitä polkua pitkin johon on päättänyt panostaa. Oma polkuni alkaa löytymään ja siksi olenkin harkinnut vaihtaa blogini tekstin, Pienestä tallaajasta joka etsii paikkaansa maailmassa, joksikin muuksi. Ehkä en kuitenkaan vielä uskalla. En kuitenkaan taida olla vielä siihen valmis. Nautinto ja suunta ovat olleet elämässäni ehkä vasta liian vähän aikaa. Pohja on vielä liian hatara ja saattaa rikkoutua taistelussa. Myöhemmin sitten...
Tänään nautin vapaapäivästä. Niitä on ehkä liian vähän tänä syksynä. Nautin ehkä liikaa energiastani. Lupaan olla varovainen ja kunnioittaa itseäni. Tahtoni on jo ruumistani edellä maratonillani maaliin, enkä aio sitä hävitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)