Tee sillon kuin pystyt

Eilen oli super päivä. Maalasin ton ornamentin, mikä oli suoritus sinäänsä kuukausiin väreihin kun olin koskematta. Kirjoitin blogin ja luin vielä joku 50 sivua kirjaa. Super päivä. Tänään on huonompi päivä. Mua herätelleet ihmiset on kuullu kunniansa. Toisaalta oon tänäänkin pystytnyt lukemaan kirjaa. Olen aivan uppoutunut tarinaan, Lumen taju. Kerrankin joku vie mukanaan. Ja kirja on 600 sivuinen, joten ehdin vielä nauttia.

Nyt isutn mbaarissa. Näiden taulujen maalaajan haluaisin tavata. Uskomattoman hienoja. Muutenkin tekee hyvää käydä joka päivä ihmisten ilmoille, jotta ei menetä toivoaan tähän elämään. Elämää on sairaalan ulkopuolella. Kyllä mä vielä ponnistan. Aikomuksena on hakea ens yhteishaussa. Kaikki hokee, että kestää kuntoutua ja että en ehkä kuntoudu sille samalle tasolle kun ennen sairautta, mutta mä en halua uskoa sitä. Uskon päin vasoin. Olin niin monta vuotta huonossa kunnossa ennen varsinaista sairastumista, sairaalaan menoa. Uskon, että musta tulee parempi kun ennen sairautta. Terapeuttini viime vuodelta jaksoi hokea sitä, että musta vielä tulee mitä haluan ja opinnot tulee sujumaan. Niitä sanoja muistellen.

28.1.08

Elämänvoima. Se on kietoutuneena kaikkiin meihin. Sairastuessa voima vain katoaa. Nyt on vain pakkouskoa että se löytyy uudestaan. Tänään on hyvä päivä ja tuntee itsensä toimintakykyiseksi. Pitäisi uskaltaa tarttua kirjaan tai pensseliin. Tuntuu kuin sairautta ei olisi. Huomenna asia voi olla täysin toisin päin. Tai vaikka jo illalla. Pitäisi käyttää tätä hetkeä ja tätä mahdollisuutta käyttää elämänvoimaa kun se on nousseena pintaan. Toisaalta ei saisi taas vaatia itseltään liikaa. Kuormittaa itseään ja huomenna ei taas jaksa mitään. Onhan tämäkin jo tietty suoritus, päivittää blogia. Niin kun niitä suorituksia nyt täyttyy taas laskea.

Meidän toimintaterapeutti on kuin ruumiillistuma siitä mitä itse haluaisin nyt olla. Raikas, nätti, kihloissa tai naimisissa ja raskaana. Koulutus takana. Varma työpaikka. Vaikka en tosta varmasta työpaikasta ole niin varma haluaisinko edes sellaista. Isän jälkiä voisi kävellä. Ja nauttia siitä vapaudesta ja aina vain parempaan pyrkimisestä minkä freelancer työ antaa.

Kävin äsken kanttiinissa. On surullista nähdä siellä ihmisiä joita oli samalla osastolla itsensä kanssa. Sairaus täysin vieneenä. Toisaalta se tuo kierolla tavalla uhmaa, että minähän en kroonistu ja pääsen tästä vielä takaisin normaaliin maailmaan. Elän nyt vain tällaista kupla vaihetta, josta joskus voin tehdä näyttelyn tai jotain muuta. Vain välivaihe. Ja ehkä tarvitsen siihen tätä kuntoutus osastoa, pakko myöntää. Parempia päiviä on ollut jo enemmän kun hyks:n neljän kuukauden reissulla.

Voimaa antaa näin hyvänä ja varsinkin huonona päivänä miesystävä. Vaikka mun vaikeaa päivää on vaikea kääntää paremmaksi päiväksi, mutta lähellä olo edes helpottaa oloa. Viime viikonloppu oli tosi mukava, vaikka mulla ei ollut mikään super päivä. Sitä pitää vain oppia olemaan sairauden kanssa. välillä on kausia, jolloin sairaus on päällä ja välillä se lepää. Nyt olis kyllä jo aika sen mennä lepoon.

Joka tapauksessa jaksan tällä hetkellä tsempata meidän suhteen takia. Haluaisin normaalin parisuhteen. Sitä kun ei oikein ole vielä meille suotu. Sairastamiseen on mennyt jo niin kauan aikaa. Snellussa oli opettaja joka mentoroi mua ja tiesi tilanteeni. Hän tapasi mut sairasloma aikana ja sanat olivat vähissä. Olin tehnyt hienot työt ja palaute oli vain positiivista. Lopulta hän sanoi: ”Muista aina, että elämä kantaa. Siihen voi luottaa” Sitä sopii hokea nyt.

23.1.08

23.1.08

Tänään olen päättänyt olla koko päivän sisällä, jos nyt en saa jotain erityis pistosta. Aamulla oli oireidenhallinta kurssi ja aiheena stressi. Oli ihan hyvä. Nukuin kunnon päikkärit – neljä tuntia. Kunnon sikeää unta. Heräsin vasta äskettäin syömään. Aamulla oli punnitus ja paino oli noussut taas 1,5 kg. On uskomatonta miten se vaan nousee, vaikka en herkutttele mitään. Lääkärin tapaamisella ei oikein tullut juuta eikä jaata siihen miten lääkeet vaikuttaa painoon.

Olen polttanut 4 röökiä ja 2 niistä on mennyt luihin ja ytimiin. Nyt vaan jäpitän tässä sängyllä. Mitähän kaikki ne tekee joilla ei ole kannettavaa? Täällä ei ole oikeestaan mitään tekemistä. Tv:n katselua. Ja se onkin koko ajan päällä. Tosi aktivoivaa. Piano löytyy jos osaa soittaa. Onhan se ymmärrettävää, ettei koko aikaa voi olla tekemistä tai ohjattua sellaista, mutta olis edes lehtiä mitä selata.

Tänään puhuttiin siitä miten parantumisen ”pakko” tuo stressiä. Kaikilla on hirveet odotukset puhumattakaan omista odotuksista. Odotukset on niin jotenkin murskaavia. Ne ei anna aikaa. Eikä paljoa arvoa epäonnistumiselle. Hyvä että ehtii itse tunnustaa ja tunnistaa että on sairas, kun niin moni toivoo sun jo parantuneen. Ja ehtoja tulee. Mietteitä siitä miten meidänkin suhde muuttuu jos en ala paranemaan. Itse mietin miten oma elämä tulee menemään jos en ala paranemaan. Ala paranmaan, jo on termi. Sen jo tunnen ja tiedostan, että elämä ei tule menemään niin kuin ns. tavallisesti menee. Rutiinit tulee olemaan poikkeuksellisen tärkeitä. Se saanko koulutuksen tai jaksanko käydä töissä, on isoja tulevaisuuden pelkoja. Ja ne tuo stressiä. Lähes lamaannuttaa.

Itse jotenkin ajattelen, että tää on vaan mun elämä. Välillä tosi vaikeita päivä välillä helpompia. Toivoisin saada elää oman näköisen elämän. Ja toivon, ettei esim sairaus estä sitä. Onnellisuutta tällainen sairaala elämä ei tuo. Jos pääsis vaan jaloilleen ja rakentamaan omaa elämää.Toivoisin vaan saavani oman pesän jostain. Ja joskus tulevaisuudessa lapsia.

BDI 31

Mä haluaisin oikeesti että tää kokoo paska menis ohi. .Tuntuu ettei itse voi vaikuttaa mitenkään. Mennään vaan osastolta toiselle. Ja paha olo vaan jatkuu. Ihan kun istuis junassa ja katselis vaan maisemia vailla pääämäärää. Tällä nykyisellä osastolla ei ole edes omaa lääkäriä. Tuntuu jo liian pahalta. Mikään mitä ytitetääm ti tunnu auttavan. Jaksaminen on koetuksella.

Heräsin tänään 13 ja en löytänyt muuta syytä nousta ylös kun aamu tupakka joka nousee nuppiin ja tuo hyväää oloa

17.1.2007

Pitkästä aikaa päivittelen blogiani. Aikani on vierähtänyt osastolla, melkein 4 kuukautta taas. Ja suoraan toiselle osastolle. Kuntoututtavalle sellaiselle.Kammoksun jo pelkkää sanaa kuntouttava ja nyt olen sen sydämmessa - kuntouttavalla osastolla. Paikka on todellinen laitos. Paljon jo täysin kroonistuneita potilaita ja tässä sydämessä ei puhuta. Kaikki ovat hiljaa. Kukaan ei puhu tosilleen.Eniten rasittavat hoitajat, jotka tuntuvat pitävän hoidettavat mahdollisimman kaukana itsestään

Istun kahvilassa kirjoittamassa. Pöytääni istuu joukko oman ikäsiä ihmisiä. He ovat täynnä elämän janoa. Mistä minäkin sen löytäisin. Lääkärin papereissa lukee, että tartten pitkää kuntoutusta. Toisaalta en jaksa kuunnella näidenkään juttuja. Ehkä haluan lukemaan viestintää. Oliskohan se mahdollista. Nää ihmiset ilmeisesti lukee.

Vaihdoin paikkaa kun en saanut niiden nettiä toimimaan. Aika surkee viestinnän opiskelija… Täällä taas ei ole nettiä. Saa lähettäminen jäädä huomiselle. Perjantaille. Olis kiva tehä jotain kivaa, mutta kuntoutukseen ei kuulu perjantai kivat. Lauantaina saan nauttia hetken normaalista elämästä, kun pääsen pojkiksen luokse yöksi.

Varmaan vaan harva tajuaa normaalin merkityksen. Tavata kavereita, laittaa ruokaa, käydä niillä tylsillä luennoilla jne. Itse taistelen arki puuhien ympärillä. Ymmärtämättä päästää irti ja elää sitä elämää jota on tarjolla. Pysyisin ensin hereillä koko päivän. Omahoitaja keskustelut ovat täysin vieraita täällä.

Kun katselee väkijoukkoa, tuntuu että kaikilla on suuta ja he ovat vain läpiku lku matkalla ja loput näkemässä kavereita. Pakko päästä normaalien omani ikäisten seuraan, jotta tää yksinäisyys helpottaa ja illat saa jotain merkitystä. Ja päivät myös.

Haluaisin oppia sarjakuvien piirtämistä. Kertoa sanomaa pelkästään mustalla tussilla. Tuntuu vaan että kaikki ideat ovat käytetty ja mä vaan kopion. Hahmon luominen on vaikein osa. Tuntuu, että kaikki ideat on jo käytetty. Tahdon tehdä jotian luovaa.Toisaalta teen sitä koko ajan, kirjoittamalla. Käsialani on muuttunut niin pieneksi, että en edes itse saa siitä selvää. Kiitos taas sairauden. Tai lääkityksenTai siltä se ainakin tuntuu. Haluaisin, että muut voisivat kävellä kengissäni ja jakaa palan elämääni päiväni..

Sairastaessa arvot menevät päälaelleen ja muotoutuvat. Terveys nousee kliseisesti kärkeen. Oma arvopohjani on vielä kovin kiinni siitä mihin olen kotoa oppinut ja työ on kärkipäässä. Niin kuin oma isänikin vielä sairauden jatkuneena näin pitkään jaksaa toitottaa, että pääsisin jaloilleni tekemään töitä. Haluaisin päästää irti arvoista jotka pakottavat mut ajattelemaan omaa itseisarvoani työn kautta. Olosta jolloin olen nolla, kun en tuota mitään tai ole muuten vaan hyödyksi tälle yhteiskunnalle. Yritän mutta en vaan tahdo pystyä. Olen aivan puolikuntoinen ja silti selaan mahdollisia koulupaikkoja. Edelliset kun eivät ole oikein onnistuneita.

Mun täytyy vaan hyväksyä, että oma elämä menee vähän eri tavalla kun monen muun. Pitää löytää se oma reitti ja unohtaa ajan kuluminen. Vaikka siinä on töitä, koska haluaisin jo syksyksi kouluun.