Ahdistukseen monet keinot - ei aina niin terveet

Nukkuminen, bentsot ja viiltely. Ne pyörittävät nyt elämääni. Sairasta mieltäni harmittaa, että louvutin kaikki telrävät aseeni pois viime viikolla. Tänään nille olisi ollut käyttöä. Niin sairasta lukea se itse kirjoitetttuna. Mutta se nyt vaan on todellisuutta. Rauhottavat helpotti onneksi pahimman vimman etsiä mitä vaan terävää. Huomennna saan taistella, että en käy kaupungilla väärillä ostoksilla.

Viikonloppu meni vauhdilla. Mukaan mahtui ahdistusvapaita hetikiä kiitos rauhottavien. Yritän ajatella, että ne ovat oikeita tunteita eivätkä vain napeilla aiheutettuja vääristyneitä hetkiä, jotaka eivät ole todellisuutta. Kiersisimme Luukin Kaitalammen. Se on aina yhtä mukavaa. Lisäksi perus sadepäivä meininkiä. Leffaa ja saunomista.

Nyt oon taksin kuntoutuskodissa ja viikko on taas edessä. Siitä tulee noin mun aikatuluun mukaan aika hektinen. Mukavaa että aika menee nopeasti. Mulla on nälkä. Maksan 190 euroa ruuasta tänne, mutta kaapista ei löydy mitään iltapalaksi. Se ärsyttää. Taidan kuitenkin käysä soveltamassa jotakin.

kyllästynyt ahdistukseen

http://www.malux.edu.helsinki.fi/malu/kirjasto/kokeel/havaits/seepra.gif

Eräs sairaalassa tapaamani kaveri vaan tokaisi muutama viikko sitten, että hän vain kyllästyi ahdistukseen ja päätti lopettaa sen. Hän kylläkin pääsi unelmiensa kouluun ja sillä saattoi olla osuutta asiaan, mutta miten se voi joltakulta käydä vain yhden päätöksen avulla. Itse kävin tänään kahden lääkärin kanssa keskustelua bentsojen syömisestä ja he vakuuttelivat niiden tarpeellisuudesta riippuvuudesta huolimatta. Tuntuu kuin siirtäisin ongelmaa jokaisella pillerillä kauemmaksi ja pakoilisin todellisuutta. Toisaalta sain taas uuden haavan omakätisesti ranteeseeni toissapäivänä. Näytän kohta seepralta.

Osastolle lähete olisi kirjoitettu jo tänään jos olisin siihen suostunut. Haluan kuitenkin katsoa vielä muutaman viikon tai kuukauden kuinka pärjään. Masennus on ilmeisesti taas vallannut mieleni. Se pirulainen joka tappaa naurun. Voi kuinka kaipaankaan kunnon nauramista - niin että vedet valuu silmissä, mahaan sattaau ja ei meinaa saada henkeä. Voisin maksaa koko kuukauden yli jäämät kuntoutusrahat siitä hyvästä. Se ei saajalle olisi kovinkaan paljoa, mutta olisi sen arvoista.

Kuten kerroin olen muutanut. Onneksi sain netin käyttöön. Se helpottaa ja on jotain tekemistä. Muuten olen kuin heitetty johonkin vieraaeen paikkaan jota en tunne. En osaa toimia tässä huoneessa. Niin monta kuukautta on vierähätänyt juurettomana, että kaikki omat tavaranikin tuntuvat vierailta. En osaa toimia täällä ja toisaalta en haluakkaan. Haluan vain regresiivisesti vetäytyä peiton alle pakoon pahaa maailmaa. Sain tänään siunauksen nukkumiselleni, mikä tuntui enemmän kuin hyvältä. Lääkäri oli sitä mieltä että vain tarvitsen 14 tuntia vuorokaudessa unta ja sillä selvä. Yleensä kuulee vaan kauhisteluita ja sitä miten pitäisi olla aktiivisempi ja tehdä omia juttuja. Kuitenkin sentään käyn joka päivä jossain, enkä ainoastaan köki sängyssä. Siitä plussat kotiin.

Syömiset tökkii. Jokainen ateria on ahdistava ja pakotettava alas. En kuitenkaan enää haluaisi siihen samaan ajatusten myllerrykseen ja omaan maailmaan minkä paastoaminen kaikessa kauneudessaan tekee.

Nyt on kuitenkin tulossa viikonloppu ja aijon viettää sen kultani kanssa. Illaksi on tiedossa ilotulitusten katsomista ja muuten vaan leppoisaa hengailua. Toivottavasti olisi mahdollisimman monta ahdistumatonta hetkeä päivissä ja pystyisin nauttimaan yhdessä olosta. Olemaan läsnä ja jopa nauramaan muutamat naurut.

Pitkästä aikaa

Sairaalassa vierähti sitten 6kk. Onneksi se on nyt mennyttä aikaa ja toivon, ettei koskaan tarvitse enää mennä takaisin. Nyt keskityn vaan kuntoutumaan. Koko sana saa saa näpyt pintaan enkä oikein pääse sinuiksi sen kanssa. Vieläkin tulee mieleen vaan jotain pitkään kestävää ikävää. Silti tavallaan alistuin tilanteen edessä ja asun nyt kuntoutuskodissa. Ja suostun kaikkeen kuntouttavaan toimintaan, jota tarjotaan. Vaikka tuntuu, että aikaa kuluu hukkaan ja oikeasti kuuluisi olla jo koulussa (vaikka en siihen oikeasti kykenekään vielä).

Aikaa on mennyt kesää vietellessä ja vähän matkustellessa.

Nyt mielessä pyörii lähinnä uhkaus joutua pois hoitopaikasta. Sain kuulla kunniani siitä, että painoni on tippunut pari kiloa ja siitä että se on tarkoituksella pudotettua. Ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella, kun sen kerran kun puhuu suoraan siitä, että ei haluaisi lopettaa painon pudottamista, saa häätö uhan. Kuitenkin kaikki tekevät sitä ainoastaan sanomatta sitä suoraan. Het joutuu hoitokokoukseen lääkärin kanssa pohtimaan jatketaanko hoitoa.

Muuten elämä on aika säästöliekillä. Lito lääkitys on vienyt pois kaikki hyvän ja pahan tunnot ja olen täysin tasainen. Tuntuu että musta on tehty yhteiskuntakelpoinen tunteiden kustannuksella. Paljon aikaa menee nukkumiseen, mutta yritän kuitenkin joka päivä käydä jossain ja nähdä ihmisiä. Tänään oli askarteluterapia ja näin kaveria. Oltiin kahvilla ennätykselliset 1,5 h, mikä on mulle hyvin olla paikallaan. Lisäksi ilmotauduin työväenopistolle valokuvauskurssille. Toivottavasti kurssi on mukava ja jaksan sitoutua siellä käymiseen.

Tänään suunnitelmissa on netissä pyörimistä, nyt kun sain tän yhteyden viimeinkin! Ja telkkarin väijymistä.

Tätä minusta ei olisi kukaan koskaan uskonut

Kello on aamulla 8:11. Olen jo syönyt aamupalan. Oikeasti. Vetaissut lääkkeet. Ja huipennus... En herännyt kellon soittoon. Ehkäpä pienen päivärytmityksen on antanut toi osastolla oleskelu, jossa ei edes viikonloppuisin ylösnousemisessa ole armoa. Toisaalta nukuin 12 tuntia, ilman unilääkkeitä.

Olen yrittänyt hieman vilkastutttaa sosiaalista elämääni ja ottanut taas yhteyttä kavereihin. Eilen olin nääntyä kun juttelin neljän ihmisen kanssa hetken. No, jokaisen tapaan tässä viikon kuluessa, mikä on kivaa, mutta pelottaa miten siitä voi väsyä niin paljon.

Peini pesäni alkaa tuntua omaltani. Olisi mukavaa saada a) pahvilaatikoita takaisin lainasta ja b) tilalle tuoli, jonka päälystämisen olen jo suunnitellut.

Keskittymiskyky kaikkea kognitiivista kohtaan, jossa pitää pysyä paikallaan on nollassa. Kävin äsken rämpläämässä verhoja paikalleen, mutta onneksi tajusin siitä lähtevän äänen ehkä häiritsevän jotakuta ja lopetin kesken.

Tulipa kummallinen mieliteko. Haluaisin nähdä Ronja ryövärin tytär - elokuvan. Voisin käydä kirjastossa katsomassa josko sielä vaikka olisi. Se on varmaan mahottomuus, mutta kirjasto on 200 m päässä..

lähden keittämään aamukahvit ja lukemaan eilisen hesarin.

Todellakin venyi vuosi kahdeksi

olen vileetänyt aikaa sairaalassa niin kauan, että minut lasketaan jo pitkäaikais potilaaksi ja laskun nousevat huomattavastai. Paljon on lääkkeitä kokeiltu ja josa auttaa osa ei. Kävelen sieniä pikin ja jalkani ovat mustelmilla. Ihnhoan sairaalaa. Toivoisin jo pääseväni pois. Aina vain kaksi viikkoa vänyy kahdeksi viikoksi ja nyt on jo reippaasti yli 100 päivää takana.

Toisaalta nyt jos viimeistään tietää, etktkä ovat tosi ystäviä. JAksavat pitää yhteyttä ehdoitta ja kuunnella mongerrustani lääketokkutassa. Joo.. Paremempia päivä odotellessa. Niitä toivottavasti tulee, koska tälläiainen elämä ei ole arvokasta.

Päivittäminen loppuu tähän. Kirjottaminen näyttää olevan täynnä virhaitä, joita en pysty korjaamaan. Oli itsessään jo tekemistä päästä koko. nettiin. Puhumattakaan näistä sivuista.


Kaiklle toivotan kuitenkin aurinkoista kevättä ja hännät pystyyn!!!