266+35= Kouluun (:

Vielä viisi viikkoa "lomaa" jäljellä. Suunnilleen 38 takana. Pienenä oli samanlainen tunne aina muutamaa viikkoa ennen koulujen alkua kesäloman jälkeen. Loma meni vauhdilla aina jonnekkin heinäkuun puoleen väliin ja tuntui, että loma loppuu kesken. Kuitenkin elokuussa alkoi jo tuntua, että alkaisi jo koulu. Nyt on samanlainen fiilis. (Ja tässä en nyt tarkota, että tää "loma" olis ollut jotenkin hauska, vaan ajan kulkua ihan vaan.) Suunnilleen toukokuun lopussa oli vielä vähän paniikki, että miten tästä nyt selvitään kuntoon ennen ku syksy tulee. Sillon myönsin, että kesätyöt oli menetetty ja saikkua oli pakkko jatkaa. Nyt kuitenkin mahan pohjalla jo lentää perhosia ja miettii ekaa koulu päivää ihan kun olisi tosiaan menossa ihan ekaa päivää kouluun.

Juuri tuolloin toukuun lopussa kaikki lapparissa, paitsi minä, olivat ehdottomasti sitä mieltä, että olen mennyt hurjasti eteenpäin kevään aikana. Sillon se kuulosti aivan naurettavalta. Ite itkee naamapunasena hokossa, kun joutuu olemaan vielä monta kuukautta saikulla ja tuntu, että mikään ei auta mihinkään. Viis kuukautta yhteensä päiväosastoa takana ja oli aivan toivoton olo. Tuntu, että ei ollut "oppinut" syömään yhtään sen paremmin ku sinne mennessä ja muutenkin oli taistelua vaan. Sillon kuitenkin tulin siihen tulokseen, että en halua enää viettää päivääkään lapparissa, vaan harjotella kesän ihan itsekseni. Tavallaan oli jotenkin niin pettynyt siihen, että asiat eivät olleet omasta mielestäni muuttuneet niin, kuin niiden olisi omasta mielestäni kuulunut muuttua koko hoidon aikana. Ja vain vitutti, kun kaikki sano, että sä olet mennyt eteenpäin, vaikka susta ei siltä tunnu.

Nyt myönnän muiden olleen oikeassa. Silloin tuntui lähinnä tältä: Olisin voinut haukkua ja kirota (mitä en tehnyt) ja väittää vastaan (mitä ahkerasti teinkin) ja jokainen purkaus päättyy siihen, että te ette oikeesti vaan ymmärrä miltä musta tuntuu.

Tuntu, kun mut heitettäisiin oman onneni nojaan. Sanottiin, että olet mennyt hurjasti eteenpäin. Jatketaan saikkua ja sen tehtävänä on opetella syömään kotona. Jep jep. En uskonut sanaakaan. Tuntu, kun mut vaan hylättäis, ja koko eteenpäinmeneminen oli vaan iso kusetus.

Hoito on silleen jännä juttu, että muut tietävät tilanteen paremmin kuin sinä itse. Siinnä on luottamus kovilla. Itseensä ja koko tiimiin. Täytyy vaan luottaa, että itseäsi viedään oikeaan suuntaan oikeaan aikaan.

Näköjään se on kuitenkin tapahtunut, vaikka en sitä pätkääkään uskonut toukokuussa. Olin mennyt hurjasti eteenpäin ja vasta nyt, elokuun alussa, tajuan sen. Koko talven ja kevään taistelu ja muka paikallaan pysyminen onkin ollut eteenpäin menemistä. Eteneminen on hidasta. Se on jatkuvaa pohtimista sairaiden ja normaaleiden mallejen välillä. Vielä on edessä pitkä matka, mutta iso etappi on saavutettu. Mä oon oikeesti menossa kouluun viiden viikon päästä!
Ja oikeesti uskon, että jaksan siellä käydä, innostua ja hoitaa hommat. Lisäksi olen menossa takaisin töihin. Kaksi vuoroa kuussa, ainakin näin alussa. Tuntuu hyvältä.

Tietysti jännittää, miten kaikki menee, mutta lohduttaa, että saan koko syksyn joka viikko tukea lapparista, jotta kaikilta ylilyönneiltä vältyttäisiin. Lähes pelottavaa, mutta täytyy vain luottaa, että kun muutkin ovat sitä mieltä, että olen valmis, niin olen valmis. Niinhän ne perhoset mahassakin kuiskii.

FLYING TO THE FUTURE

LIKE A SUPERMAN.....

* juu-juu.. (; *