Kulunut viikko on ollut mukava. Sopivasti tekemistä ja ihan vaan olemista. Maanantaina L&A kyläilivät ja kierrettiin Seurasaari. Tiistaina vietin antoisan päivän Kiasmassa. Toivoisin voimieni riittävän kirjoittamaan kaikki ne ajatukset paperille, joita näyttely herätti. Paljon ahdistusta, mutta myös keinoja purkautua ahdistuksesta. keskiviikko oli terveydenhoitamista. Eilen oli synttärit. Tänään Jlla alkaa loma ja lähdetään mökille. Mukavaa. Peukut pystyyn, että tulee hyvät säät. Muuten menee mökissä kököttämiseksi ja se taas ei ole kovinkaan antoisaa. Telkkaria voi tuijottaa kotonakin... Aion kyllä ottaa taas mukaan piirrustusvälineet ja purkaa ajatuksiani paperille. Viime käynnillä lapparissa T ehdotti, että kokeilisin myös kirjoittamista. Se olisi varmaan ihan antoisaa. On vaan vaikeaa päättää mistä aloittaa... Kertoako koko elämän tarina, vai keskittyäkkö mihin..?
Mielessä on pyörinyt tällä viikolla lähinnä vanhat kaverisuhteet ja elämän eteenpäin meneminen. Ajan kulkuun ei voi vaikuttaa. Kello vain tikittää. Mutta itse voi valita kenen kanssa aikaansa viettää. Noin yleisesti pyrin tekemään päätöksiä aktiivisesti. En pidä ajatuksesta, että sattumat vain heittelevät sinne tänne ja saattaa jumahtaa johonkin outoon tilanteeseen, kun ei ole tietoisesti valinnut reittiään. Ok. Kuulostaa Anan perustalta - kontrolloinnilta - ja sitä se varmsti osittain onkin. Mutta tässä tarkoitan lähinnä sitä, että kun tutustuu itseensä ja oppii huomaamaan millaiset ihmissuhteet ja elämäntyyli sopii itselleen, on näitä valintoja tehtävä aktiivisesti jopa päivittäin, jotta ei sitten eksy polulta.
Maailma on täynnä malleja joiden mukaan voi elää. Niitä syötetään joka tuutista. Telkkarista uutista, puhumattakaan kaikista hömppäsarjoista ja mainoksista. Puhumattakkaan koko yhteiskunnan painostuksesta malliin 1) koulutus+valmistuminen mahdollisimman nopeasti 2) vakityö ja iso laina asuntoon 3) parivuotta töissä ja sitten tehdään lapset (n2kpl) ja äitiyslomalla hankitaan se kultanennoutaja. Farmariauto on tietysti hankittu jo siinnä vaiheessa, kun asuntokin.
Näitä vastaavia putkia löytyy. Ja ihanteita näistä putkista. Kauniita omakotitaloja, jotka edustavat menestystä. Siis niille, jotka niissä asuvat ja niille jotka niitä ihannoivat. Mutta millaista on elämä putken sisällä? Varmasti on monia onnellisia ja tasapainoisia perheitä tämän ideaalisti järjestetyn aikuistumisen takana. Kuitenkin ne tuntuvat niin kuplalta. Kuin isoilta leikkimökeiltä joissa leikitään kotia. Itsestäni ne tuntuvat niin epätodellisilta.
Viime vuoden kevään ja kesän aikana voin pahoin. Silloin pyörittiin vielä samalla porukalla kuin edelliset viisi vuotta. Kuitenkin huomasin, että kukaan ei huomannut pahaaoloani, vaikka siitä yritin keskustella. Ihmiset lähes hermostuivat ja halusivat heti vaihtaa puheenaihetta kun jotain ahdistavaa nousi esille. Tutkinnoista, numeroista jne kyllä puhuttiin ja joka kerta kun juhlittiin, jokainen lauloi omat ylioppilastodistuksen arvosanat vuorotellen ja sitten taputettiin. Kenelläkään ei ollut alle E:n papereita. Itse olin ainut jolla ei ollut yhtään L:a, mutta puhtaat E:n paperit kuitenkin. Olin siis huonoin ja pientä sääliä sain, kun en ollut saanut yhtään laudaturia. Yht´äkkiä heräsin ja tajusin, että onhan meillä tässä hauksaa, mutta mistään ikävästä ei saa puhua. Ei niin pääse elämässään eteenpäin ehjänä ihmisenä. Eivät pelkät suoritukset tee ihmistä onnelliseksi. Tai siis ei tee minua. En kiellä keneltäkään muulta onnea, jos sen saavuttaa rahalla ja kauneudella. Itse en vain usko sen olevan mahdollista. Jokainen ihminen kokee vastoinkäymisiä. Ne ovat tärkeä osa elämää. Ne pitää voida jakaa ystävien kanssa. Ystävien täytyy kestää toinen sekä mustana että valkoisena. Epätäydellisenä ja rehellisenä. Jos sitä ei sallita, muuttuu itse harmaaksi, ja voi pahoin jo pelkästään siksi.
Päätin siis irtautua porukasta. Sen päätöksen tekeminen tuntui kummalliselta. Se oli oikeastaan jo ehkä viimeisen vuoden prosessin tulos. Kuitenkin tein oikein. L sanoi alkuviikosta, että aikuisena on vaikeaa löytää uusia ystäviä, joista ei ajan mittaan löydy kummallisuuksia. Se on valitettava totuus. Senkin ehdin jo kokea, kun luulin löytäneeni ystävän.
Ja millaisia lopputuloksia voi tästä kaikesta päätellä...
Tästä voisi kirjoittaa kirjan. Mutta ehkäpä tärkein tulos on kuitenkin se, että täytyy muistaa elämän olevan täynnä tienhaaroja. Toiset johtavat umpikujaan vaikka
ne näyttävät houkuttelevilta ja hauskoita poluilta. Kun löytää rohkeuden polvistua itsensä eteen ja myöntää omat tarpeensa. Ne asiat, jotka saa itsensä voimaan hyvin, ei ole muuta vaihtoehtoa, kun kävellä niitä polkuja. Vaikka ne olisivatkin outoja muiden mielestä. Tavallisuudesta poikkeavia. Se on ehkäpä tie onneen ja mielenrauhaan. Toisissa tienhaaroissa joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Keskivertaisen tulotason ja todennäköisesti hyvän tulotason välillä. Perheen ja uran välillä. Mustavalkoisuuteen ei saa sortua. Kuitenkin on vain hyväksyttävä, että kaikkea ei voi saada. Kaiken avain on ehkä nöyrtyminen itsensä edessä. Tätä minä olen ja tämä saa minut voimaan hyvin. Elämän rajallisuuden hyväksyminen. Jos ei ole kanttia nöyrtyä itsensä eteen on ehkä jonkun muun vallassa. Vanhempiemme kasvatus on syvällä sisimmässämme. Auktoriteetin omaisesti se on luonut meille omantunnon. Monilla auktoriteetti on niin voimakas, että he kävelevät jokaisesta tienhaarasta väärään suuntaan, koska kokevat epäonnistuvansa jos, kävelisivät oikeaan ja valitsisivat oman sisäisen äänensä mukaan.Hmmm... tiedä sitten onko tässä ajatuksessa pointtia vai ei. Se on sisäinen tunteeni, jolla uskon ihmisen löytävän rauhan ja onnen - helppoa se ei ainakaan ole. Jatkuvaa pohtimista, kieltäytymistä asioista, jotka monille ovat kunnia, mutta saavat itsensä lopulta voimaan pahoin. Taiselua sisäisen auktoriteetin ja oman nöyrtymisen välillä. Taistelua, jota itse käyn. Uskoakseni moni ystävistäni ja tuttavistanikin sotii samojen asioiden parissa.
Enkä tiedä ymmärttääkö kukaan muu tarkoittamaani. Mutta niille, jotka tunnistavat edes palasen itseään tekstistä, toivotan Voimia!
Ja kaikille hyvää viikoloppua! (:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti