Itsemurha

Blogeja selaillessani olen törmännyt pelottavan moneen sivuun, jotka käsittelevät ainoastaan kirjoittajansa mietintöjä omasta itsemurhastaan. Ensimmäinen ajatus on tietysti, ovatko nämä nyt ihan todellisia... Mutta jos ihminen jaksaa päivästä toiseen kirjoittaa lisää, on kyse varmastikkin aidoista sivustoista. Suurin osa kirjoittajista kärsivät masennuksesta ja saavat hoitoa. Masentuneelle itsemurha-ajatukset eivät ole vieraita. Miksi siis toiset toteuttavat ajatuksensa ja toise eivät. Itse suosin psykologista ja psykiatrista näkökulmaa jokaisen ihmisen ymmärtämiseen, mutta näitä tekstejä lueskellessani päätin ottaa selvää vähän lisää itsemurhista.
Sosiologian klassikoista moni elää vielä tänäkin päivänä ja voi hyvin mm. sen vuoksi, että näiden ympärille on rakentunut koulukuntia, jotka kehittävät teorioita eteenpäin suurien sosiologejen jo kuoltua. Émile Durkheim (1858-1917) kirjoitti teoksen Itsemurha vuonna 1897. Teos oli itse sosiologian kannalta tärkeä, koska Durkheim onnistui todistamaan, että itsemurhia ei pysty selittämään pelkästään biologialla tai psykologialla, vaan itsemurhan ymmärtämiseen tarvitaan sosiologiaa ja sen tutkimuskohdetta sosiaalista. Teoksessa tutkitaan ihmisen käyttäytymistä sekä toimimista yhteisön jäsenenä. Itsemurhaa lähestytään käsitteellä sosiaalinen itsemurhakuolleisuus, eikä tarkoituksena ole ymmärtää jokaisen yksittäisen ihmisen tilannetta ja motiivia itsemurhaan, vaan löytää yleisiä käyttäytymissääntöjä yksilön sitoutumisesta ryhmään ja tämän sitoutumisenasteen suhteesta itsemurhakuolleisuuteen.
Jokaisella ihmisellä on elämässään vaikeita kausia. Mikään ei onnistu ja mukana saattaa olla vaikea masennus. Miksi siis kuitenkin toiset jaksavat taistelle ja toiset eivät. Durkheim esittää selitykseksi ihmisen suhdetta ryhmään ja sen sisältämää kollektiivista tajuntaa, joka sopivan kiinteänä sitoo ihmiset elämään myös vaikeuksien keskellä. Mikäli tasapaino ryhmän ja yksilön välillä järkkyy ja ryhmäsidokset höltyvät, on tuloksena yksilön korostuneet käyttäytymissäännöt, joka perustuvat ainoastaan henkilökohtaisiin taipumuksiin.
Durkheim erottaa neljä itsemurhatyyppiä: egoistisen, anomisen, altruistisen ja fatalistisen. Egoisitinen itsemurhatyyppi on tyypillinen modernissa yhteiskunnassa. Tällöin yhteisö on heikentynyt ja yksilöityminen kohonnut. Ihminen ei tunne yhteisöä yläpuolellaan ja olemassaololla ei ole perustaa. Mielestäni näkökanta on erittäin mielenkiintoinen. Itsemurhia, ja myös itsetuhoisuutta monissa eri muodoissa, esiintyy huomattavan paljon länsimaissa. Lähes jokainen tuntemani nuori ja nuoriaikuinen käy sotaa itsensä kanssa toivoen löytävänsä itsensä. Elämässä tuntuu olevan liikaa mahdollisuuksia ja monella Minä on hukassa. Sosiaalisia tilanteita on laidasta laitaan ja usein niissä käytetyt roolit sotivat rankasti päälekkäin. Riittämättömyyden tunne on usein voimakas ja jotta onnistumista tunnetaan, ovat suoritukset lähes epäinhimillisen korkeita. Modernissa maailmassa on vaikeaa tuntea itseään aidoksi ja minäänsä jatkumoksi, kun mikään ei tahdo riittää. Jo illan television ja päivän iltapäivälehtien lukeminen asettaa yksilön koetukselle. Joka paikka pursuaa muotia, ihanteita elämästä ja sitä miten jokaisen tulisi pyrkiä saavuttamaan haaveensa. Ja tämä kaikki puhumattakaan siitä, miten parisuhdetta tai perhettä tulisi kasvattaa ja viedä eteenpäin. On vaikeeaa vain olla. Yhteisössämme vallitsee lähes täysi yksilöllisyys ja yksilöllisyyden paine on monelle sietämätön ja liian vaikea hallita.
Toinen modernissa yhteiskunnissa näkyvä itsemurhatyyppi on anominen. Sanana anominen muistuttaa kaaosta. Tämä toteutuu modernissa yhteiskunnissa esim. taloudellisen epävarmuuden aikana. Tapahtuu paljon irtisanomisia ja konkursseja. Yhteisö on tällöin heikko, eikä siitä ole yksilön moraaliseksi auktoriteetiksi. Leviää helposti "antaa mennä"-asennetta. Toiminnalta puuttuu selkeä säännönmukaisuus ja yksilöt kärsivät siitä.
Anomiselle itsemurhalle vastakkainen tyyppi on fatalistinen. Tällöin yhteisössä vallitsee liika säätely. Syntyy tilanteita, joissa yksilöt saattavat joutua tilanteeseen, jossa he kokoevat etteivät voi enää vaikuttaa loppuelämäänsä ja päätyvät näin fatalistisiin itsemurhiin. Tälläisesta tilanteesta toimii esimerkkinä mm. orjat tai kuolemaan tuomitut. Tätä tyyppiä ei enää juurikaan tutkita, koska sen ajatellaan olevan jo historiallinen.
Egoistiselle tyypille vastakkainen on altruistinen tyyppi. Tällöin yksilöllä ei ole mahdollisuuksia itsenäistyä tarpeeksi. Tyypillistä perinteisissä yhteiskunnissa. Tällöin ihmiset saattavat tehdä esim. ryhmissä itsemurhia tuntiessaan sen olevan heidän velvollisuutensa, jotta eivät rasita olemassaolollaan yhteisöään. Ehkäpä nykypäivän esimerkki atruistisesta itsemurhasta voisi olla uskonnon takia itsemurhapommituksen tekevä yksilö.
Itsemurhat ovat pienimmillään siellä, missä yhteisö on sopivan kiinteä. Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys ovat tasapainotilassa. Yhteisö ei siis ole liian kiinteä eikä liian löyhä ja ihminen saa yksilöllistyä ja silti tuntee yhteisön olevan sopivasti yläpuolellaan. Kuten tiedämme, ihmisen arvomaailma kehittyy lapsena vanhempien välittäessä arvot lapsilleen. Mutta monien nyt keski-iässä 0levien ihmisten arvot, jotka esim. oma ikäpolveni on vanhemmiltaan saanut, alkavat olla liian jäykkiä ja konservatiivisia sovellettaviksi nykypäivän elämään ja valintoihin. Täytyy löytyä joustavuutta. Harva käy koulua enää päiväkodista lukioon tai ammattioppilaitokseen samalla asuinalueella. Nykyään täytyy erikoistua ja varhaisessa vaiheessa. Pärjääminen ja ns. kiltintytön syndrooma istuu suht tiukasti vanhempiemme arvoista meissä nuorissa. Mutta selviääkö tällä nykypäivänä henkisesti tasapainoisena ihmisenä? Työnteonarvostus on huipussaan, mutta missä ovat ne yhteisöt jotka tukevat meitä siinnä? Koulumaailmassa arki on kilpailua. Kuka saa parhaat arvosanat, kuka on lukenut järjestelmällisesti kaiken... Kenellä on mitäkin päällä - kuka on vähän outo ja kuka taas muodin mukainen. Koulumaailmasta yhteisöllisyyttä löytyy ehkä lähinnä bilettämisestä ja siinnäkin alkoholi sanelee tahtia. Monilla ystävistäni suhde perheeseen on etäinen. Vanhemmilta ei tunnuta saavan tukea tai tuki tulee määräily muotoisena, joka joko toisiaan määräilee tai karkoittaa. Harvalla siis tuki löytyy perheestä. Entäs ystävistä? Kaikilla on kiire. Varsinaista yhteisöllisyyttä syntyy harvoin tai sen sytyessä on siitä enää vaikea pitää kiinni korkeakouluopintojen alkaessa.
Toivottavasti näkemykseni on ainoastaan kyyninen. Toivoisin kuulevani sen olevan niin. Kuitenkin uskon tilanteen olevan näin. Yhteiskuntamme suurin arvo tuntuu olevan työnteko. Yhteisöllisyyttä ei siihen kuitenkaan tahdo löytyä. Persoonallisuudelle on tilaa, kunahan se on korrektia. Nuorille yksilöllisyyden paineet ovat kovat ja rauhaa on vaikea löytää. Sen enempää kuin yhteisöllisyyttäkään. Mikä siis ratkaisuksi? Siihen en osaa sanoa mitään.