Jo kolme päivää mennyt ihan hyvin syömisten kanssa. Tottakai on huono-omatunto syömisestä, mutta oon oksentanut ainoastaan kerran. Tuntuu ihan ns. luonnolliselta, että on pikkusen pullea tai ei ainakkan niin laiha kun haluaisi olla. Olisi mukavaa että tunne jatkuisi. Sitä en kuitenkaan tiedä, miksi tänään on prempi olla kuin eilen. Jos sen tietäisi, voisi yrittää tehdä asioita eritavalla tietosesti ja voida useammin paremmin. Ehkä ne avaimet vielä joskus löytyy.

Uudet masennuslääkkeet on auttanu tosi hyvin. On kuitenkin pelottavaa, että syön niitä nyt maksimi annosta. Miten niiden syömisen voi koskaan lopettaa? Ne auttavat niin selvästi. En olis aikasemmin edes uskaltanut ajatella, että nousen ennen aamu yhdeksää ylös joka päivä eikä edes kello ole herättämässä. Yöunet on ihan normaalin pituset, 7-9 tuntia. Talvella ja keväällä kun nukuin noin 14 tuntia vuorokaudesta ja nekin muutamat tunnit jotka olin hereillä oli tuskaa. Mielellään olisi nukkunut vuorokauden ympäri. Enkä edes muista aikaa joka olisi ollut toisenlainen. Elämä on ollut niin kauan suorittamista ja itsensä pakottamista pienempiinkin asioihin. Alisuorittamista ja siitä tulevaa syytöstä epäonnistumisesta. Laiskuudesta, joka ei ehkä olekkaan ollut laiskuutta, vaan masennusta ja aliravitsemusta.

Tänään makoiltiin auringossa rantsussa ja lueskeltiin lehtiä. Mahtavaa, että nyt kiinnostaa lukea ja tietää mitä maailmassa tapahtuu. Talvella aamulehdet vaan kerääntyivät lukemattomina isoina pinkkoina ensin oven eteen, sitten sen viereen ja lopulta parvekkeelle, kunnes jaksoin kantaa ne kierrätyslaatikkoon. Tänään auringossa oli hirmu kuuma ja taisin vähän palaakkin. Ainut iso miinus on, että ei ole satanut kunnolla pitkään aikaan ja allergiaoireet alkaa olla jo ärsyttäviä lääkeistä huolimatta. Nukuin tunnin päikkärit parvekkeella ja herätessä oli silmät aivan tulessa, kurkussa vilisti muraahaisperhe ja nenä valui. On kesä kuitenkin sen arvoista.

Hetkittäin maailma tuntuu mukavalta paikalta. Ihmiset ihan hyväntahtosilta ja oma tulevaisuuskin ihan elämisen arvoiselta. Ne hetket täytyy yrittää painaa tarkasti mieleen, jotta voi huonoimpina hetkinä niitä muistella ja ehkä yrittää järkeillä kaiken johtuvan sairaudesta. On peloittava ajatus, että en olisi koskaan mennyt hoitoon. Mitä silloin olisi tapahtunut? Miten alas olisin ajautunut..

Sairaudentunnottomuus on pelottavaa. Se on niin todellista. Netissä voi lukea liian monen suusta tullutta tekstiä siitä, miten he ovat itse valinneet elämäntavakseen Anoreksian ja muilla ei ole siihen mitään sanottavaa. He eivät koe itseään sairaiksi, vaan ovat vaan valinneet elämäntapansa. Voin kyllä helposti kuvitella miten tuollainen perustelu itselleen syntyy syömishäiriöisen logiikassa, mutta pitää aina uskoa, että kyllä sitä vielä paranee. Kyllä sairaus joskus loppuu. Vaikka aina ja joka hetki ei haluaisikaan parantua tai voimat eivät riitä vastaan taistelussa. Sillon pitää vain sanoa se ääneen ja antaa vastuu muille.

Tänään on leppoisa päivä. Ei tarvitse taistella. Toivottavasti huomennakin olisi rauhallista, eikä tarvitsisi riepotella itseään.