Onko tämä minulle ok?

Lähes kaikilla on käsitys siitä, mikä on oikein ja väärin. Ainakin suhteessa isompiin asioihin, moraalisesta näkökulmasta. Älä tapa, älä varasta jne... Yhteiskuntamme kristillinen pohja on opettanut meille lähimmäisenrakkautta. Kuitenkin monista tuntuu olevan hyvin vaikeaa asettaa rajat omalle elämälleen. Tehdä valintoja, luopa samalla toisesta vaihtoehdosta. Sanoa ei. Tämä ei ole minulle ok. En tahdo tehdä näin.

Oman elämän suuntaviivojen rakentaminen on tuskallista. Välillä tuntuu että on niin paljon elämänjanoa, että ei kykene tekemään mitään. Mikä minua kiinnostaa niin paljon, että olen valmis uhraamaan pitkäjänteisesti aikaani asialle? Onko se yhteisölle hyvää tekevää vai ajaako se vain valtaa pitävien etuja? Luovunko omista intohimoistani ja tyydyn tienaamaan rahaa, vai pitäisikö silti uskaltaa heittäytyä sinne minne sydän ohjaa...

Yhteiskunnan arvostus ja ns. pärjääminen mitataan usein materiassa. Jos et valitse uraputkea ja toimi kuten yleisesti odotetaan, sinun ajatellaan epäonnistuneen jossain. Sukulaiset yrittävät lohduttaa lausahtaen, voi... kyllä se vielä siitä, vaikka et itse ymmärrä missä olet nyt niin epäonnistunut. Järkeni nauraa tälle ajatukselle. Liian monille pystyyn kuolleille ekonomeille, jotka riutuvat tyhjässä elämässään ja shoppailevat kipuunsa. Miksi kuitenkin tunnen tarvetta pärjätä materialisesti? Saavuttaa jotain tuntuvaa. Yhteiskunnassamme on valtava paine jokaista yksilöä kohtaan. Tunnen sen hiillostavan itseänikin. Pelkään tippuvani kärryiltä, kun en osaa valita mikä minusta tulee isona. Liian moni asia kiinnostaa ja voin nähdä itseni liian monissa ammateissa pystyäkseni nostamaan yhden ylitse muiden. Sitä pitäisi arvostaa. Omaa uteliaisuuttaan maailmaa kohtaan. Kuitenkin tuntuu siltä, että jos en kohta jo saavuta maisterinarvoa, työsuhdeautoa ja hyvää asemaa kansainvälisessä konsernissa, elämäni on poissa raiteiltaan. Olen epäonnistunut jossain.

Vanhemmat välittävät lapsilleen oikeaksi näkemiään arvoja. Opettavat rajoja hyväksytystä ja toivotusta. Valitettavan usein arvot joko puuttuvat, ne ovat liian kovia ja saavat ihmisen voimaan pahoin tai viestit ovat epäselviä ja ristiridassa keskenään. Itselleni on käynyt varmastikin viimeinen laatimistani vaihtoehdoista. Isän kasvatus perustui lähinnä lausahdukseen: " Jos lapsista ei kuulu mitään, silloin kaikki on hyvin". Äiti taas ei erota todellisuutta saduista. Pyrkimys hyvään oli varmasti aito, mutta toiveet ja keinot hieman epärealistisia.

Aikaisemmin uskoin tietäväni rajani. Silloin olin kuitenkin nuorempi ja tavoitteeni olivat yksinkertaisempaa asettaa. Riitti kun sain voimistella mahdollisimman paljon ja pidin huolta hyvistä arvosanoista. Nyt on kuitenkin tullut realismi vastaan ja valintoja täytyy tehdä. Kaikessa ei voi olla hyvä, ja jossain taas täytyy olla hyvä tienatakseen elantonsa ja kaikkeen ei riitä aika. Toinen ehkäpä vieläkin suurempi rajan veto liittyy ihmissuhteisiin. Millaista käytöstä siedän muilta ja miten siihen haluan vastata. Kaikki lähtien ruokakaupan kassasta ja jatkuen aina omiin vanhempiini. Entäs kun lipsun? Annan kohdella itseäni tavalla joka saa minut pahoittamaan mieleni? Miten se hoidetaan? Mitä ylipäätään haluan ihmissuhteilta...

Se on jo itselleni valjennut, että kaikki ihmiset eivät täydennä toistensa puutteita. Toiset eivät vaan sovi ystäviksi. Suhde on kaksisuuntainen, eikä toisen dominoiva ja määräilevä asenne sovi ystävyyteen. Tälläisiin tilanteisiin joutumista olen jo suurimmaksi osaksi oppinut välttämään, vaikka edelleen huomaan alistuvani pelottavan helposti asioihin, jotka saavat minut voimaan pahoin. Jotka eivät tue kehitystäni tasapainoiseempaan ja joustavampaan suuntaan, vaan saavat ainoastaan rankat puolustusvaistoni toimimaan. Vihan, joka on kuin kattilan yli kiehuva maito, päätyen lopulta palamaan kiinni hellaan.

Kaikissa meissä on puutteita ja omituisuuksia. Ihan jokaisessa. Kompromissit ovat ihmissuhteiden ja, tämän hetkisen tietoni mukaan, myös itsensä hyväksymisen perusta. Täytyykin opetella tekemään kompromisseja ilman, että tuntee menettävänsä pienen tai välillä isommankin palan itsestään suostumalla kompromissiin. Täytyy kasvaa pois menneisyydestä, jolloin jokaisesta pienestä itselleen tärkeästä asiasta joutui pitämään kynsin ja hampain kiini. Täytyy oppia luopumaan vihan tunteesta, joka vaistomaisesti syttyy joutuessaan luopumaan. Kuitenkin kompromissien tarkoituksena on kasvaa. Sekä itsensä että toisen kanssa. Niiden tarkoituksena ei ole tulla ylijuostuksi kuin kurainen kynnysmattoni. Ja tämän kaiken täytyy perustua vielä kysymykseen: "Onko tämä minulle ok?"