Ehkä maailman paras sanonta: "Tule mustana tai valkeana, mutta älä tule harmaana". Pätee sekä ihmissuhteisiin että itseensä. Harmaana on vaikeaa elää. Kuin sumussa, joka on laskeutunut mereltä kaupungin päälle ja itse seisot keskellä toria näkemättä edes laidoilla seisovia taloja. Täydessä hiljaisuudessa. Ainoana ratkaisuna vain odottaa ja toivoa sään muuttuvan. Kyvyttömänä vaikuttaa. Hallistemattoman armoilla. Istut vain alas ja odotat

Sää on muuttunut kun heräsin. Sumu on vetäytynyt usvaksi meren päälle ja kaupunki on hiljalleen palaamassa arkeen. Onkuin aikainen sunnuntaiaamu Helsingin keskustassa. Siellä täällä nukkuvasta kaupungista nauttivia ihmisiä. Ilma on raikas ja pysähtynyt. Kävelen Aleksanterinkatua mereltä pois päin, miettien, minne asti jakaisin kävellä.. Ehkä Töölönlahdelle katsomaan sorsia..

On vapautunt paljon energiaa sumun takaa - mustan verhon takaa. Ajatukseni ovat paljon selkeämpiä ja menneisyyden tapahtumat, vaikeat perhesuhteet ja muut ahdistavat ajatukset pyörivät päässäni ilman kaiken massaksi sekoittavaa vihantunnetta. Ajatus ei kirerrä vain kehää, voimistuen lopulta isoksi tornadoksi, vaan kehästä voi hypätä pois. Ikäänkuin teräsmies lentäisi kevyesti pois tornadon silmästä läheiselle katolle katsomaan myrskyn etenemistä. Välillä pyörre kuitenkin vetää vielä sisäänsä. Valtava maasta taivaaseen kaiken itseensä imevä palkki. Se pyörii ja syö kaiken tieltään. Onneksi löysin voimia lentää pois, katolle ihmettelemään. Toivottavasti voimani tulevat oikeasti sisältäni eivätkä ole vain sarjakuvasankarin puku, joka voi vielä hävitä.

Syöminen on kieroa. Sosiaalinen tapahtuma josta pitäisi vielä nauttia. Ja yksinkin itsensä kanssa. Ja kenen tahansa seurassa. On pelottavaa huomata tarvitsevansa juuri oikenalaisen tilanteen, jotta ei tunne ahdistusta jokaisesta suupalasta. Mukavan hetken. Iloisia tarinoita helpottamaan ja viemään ajatusta muualle itse syömisestä. Toisaalta se on ymmärrettävää. Itse en vain selviytynyt siitä kaikesta ilman, että opin vihaamaan itse syömistä. Kääntämättä kaikkea päälaelleen. Oppien nauttimaan syömättömyydestä ja sen tuomasta keveydestä. En muista kertaakaan lapsuudenkodistani, jolloin syöminen tai ruoka-aika ei olisi ollut ahdistava. Koko perhe koolla. Hiljaisuutta tai myrsy ilmassa. Pöytä täynnä marttyyreja jotka kukin yrittävät selviytyä tilanteesta omalla tavallaan.

Itse pidin tilanteet mahdollisimman lyhyinä. Juoksin pakoon - aina. Söin television edessä ja syötin järjestäen pahan ruuan koiralleni, joka ei koskaan tullut kylläiseksi. Tai muuten vain hankkiuduin eroon ruuasta. Kun tämä oli hoidettu, saatoin taas palata huoneeseeni. Omaan maailmaani jossa asiat olivat paremmin. Toivoen kaiken muuttuvan. Tietäen kasvavani kohta tarpeeksi vanhaksi, jotta voisin muttaa pois. Haaveillen tulevasta.

Kasvoin ja pysyin jo sanomaan syöneeni jossain muualla. Kasvoin lisää ja kukaan ei enää edes kysynyt olinko syönyt. Tuntuu mahdottomalta ja käsittämättömältä että ihmiset tarvitsevat niin paljon ruokaa kuin syövät. Ällöttävää ja laiskaa. Ihraista. Miten he tekevät sen? Ja vielä nauttivat?